Suomen jatkosodan aikaisen Karjalan miehityshallinnon politiikkaa käsitellään taas julkisuudessa Petroskoissa Karjalan tasavallassa käytävän oikeudenkäynnin merkeissä. Suomea syytetään sotarikoksista ja kansanmurhasta Karjalassa asuneita kohtaan.
Karjalan tapahtumat ovat monimutkainen ja pitkä tarina, jolle ei pysty tekemään kunniaa yksi artikkeli. Suosittelen kaikille Tomi Mäkisen Työkansan Sanomissa julkaistua artikkelisarjaa Itä-Karjalan miehitys ja suomalaisten perustamat keskitysleirit, sekä Marja-Leena Mikkolan kirjaa Menetetty lapsuus, johon artikkelisarja perustuu.
Mäkisen artikkelisarja ja Mikkolan kirja kuvaavat suomalaisten toimintaa karjalaisten ja Karjalan venäläisten selviytyjien näkökulmasta. Lisäksi fasismista ja suomalaisesta fasismista on Työkansan Sanomissa ja Ktp:n nettisivulla julkaistu useiden taitavien kirjoittajien tekstejä.
Lyhyesti sanottuna jatkosodassa Neuvosto-Karjalaan hyökänneet suomalaiset Suur-Suomi- ja heimoaatteen sekä liittolaisensa natsi-Saksan käytäntöjen innoittamana perustivat keskitysleirejä, missä toteutettiin etnistä puhdistusta.
Suomalaiset erottelivat toisistaan “epäkansalliset”, eli venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, tataarit ja latvialaiset, ja mielestään “suomensukuiset”, eli etniset karjalaiset, vepsät, inkeriläiset, virolaiset ja mordvalaiset ja pyrkivät tekemään “suomensukuisista” suomalaisia.
Kaikki leireillä olleet kokivat äärimmäistä fyysistä, henkistä ja kulttuurillista sortoa. Tuhansia miehiä, naisia ja lapsia kuoli pakkotyöhön, näännytykseen ja kuritukseen.
Ei ole epäilystä siitä, etteikö Venäjä voisi tai haluaisi käyttää tätä oikeudenkäyntiä Suomen vastaisessa propagandassa tänä päivänä. Ei kapitalistisen Venäjän hallinto itsekään erityistä hartautta koe vähemmistöjen oikeuksia kohtaan. Tämän seikan ei kuitenkaan tulisi oikeuttaa tapaa, jolla kansanmurhasyytteitä käsitellään Suomessa. Karjalaisilla on milloin tahansa oikeus tuoda menneitä tapahtumia julki ja vaatia vastuunkantoa Suomelta.
Suomen median vastaus syytteisiin on ollut vähätellä jatkosodan tapahtumia, syyttää asiaa ajavia Venäjän propagandisteiksi ja valittaa epäreilusta ja epärehellisestä historiantutkimuksesta, joka “väittää Suomen muka olleen fasistinen maa, joka toteutti kansanmurhaa”.
Tämä ei valitettavasti suomalaisen historiankirjoituksen valossa ole yllättävää. Suomi on aina suhtautunut kritiikkiin valtion toiminnasta itsenäisyydestä toisen maailmansodan loppuun asti vahvalla puolustuskannalla.
Suomen hallinnon “on ollut pakko” kieltää puolueita, vangita, kiduttaa ja tappaa poliittisia vastustajia. Valtio “vahingossa” oli yhteyksissä rikollisiin fasistisiin ryhmiin. Suomella “oli paha paikka” valita Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välillä. Suomen “oli pakko” valita natsit. Ja jopa keskitysleirejä perustaessaan suomalaiset tekivät sen jostain muita kansanmurhaajia jalommasta syystä. Ja kaikki kuolemat olivat vahinkoja.
Tällaista ininää ovat maamme historian kirjat täynnä. Kaikki suomalaiset vallanpitäjät alusta loppuun ovat vain sinisilmäisiä pellavapäisiä lapsia, jotka eivät tee mitään pahaa, mutta samalla kaikki paha on tehty itsepuolustuksena. Kieltäytyminen vastuunkannosta on äärimmäisen vaarallista toimintaa sekä menneisyytemme että tulevaisuutemme kannalta.
Nykyisessä tilanteessa, jossa valtio taas valmistelee itseään sotatilaan, tuppaa tällainen historiankäsitys ja kognitiivinen dissonanssi unohtumaan kuin itsestään. Tämä on kuitenkin aikaa, jolloin fasismia, sotarikoksia ja kansanmurhaa tulisi ymmärtää entistä enemmän.
Halusivat imperialistit puolin jos toisin mitä vain, tämäkin nykyinen sota loppuu joskus, ja sitten me taas istumme miettimässä miten tuhansia taas kuoli, miten sota taas tuntuukin niin järjettömältä.
Kansanmurhadenialismi kulttuurissamme ei kosketa vain itseämme ja omia tekojamme. Perinne olla hiljaa ja seurata isompaa näkyi taas, kun Suomi lokakuussa 2023 äänesti tyhjää YK:n Gazan tulitaukoa koskevassa äänestyksessä. Tätä äänestystä Suomessa edelsi ryöppy uutisia, joissa palestiinalaisia ja palestiinamielisiä kutsuttiin terroristeiksi ja puhuttiin Israelin itsepuolustuksesta.
Sanni Riihiaho
Työkansan Sanomat 6/2024