Lakisääteinen vähimmäispalkka?

Keskustelu vähimmäispalkoista jatkuu voimakkaana. Kysymys on siitä, pitäisikö olla jokin valvottu vähimmäispalkka, jota ei saisi missään työssä alittaa. Kaikissa työsuhteissa Suomessa ei ole vähimmäispalkkaa. On vain työehtosopimusten yleissitovuuteen perustuva velvollisuus noudattaa alalla voimassa olevan työehtosopimuksen vähimmäisehtoja.

Velvoite on rajattu asianomaisen alan työntekijöihin. Suomessa työläisistä n. 10 % työskentelee aloilla, joilla ei ole yleissitovaa työehtosopimusta (EU & arbetsrätt nr 2/2020, Kerstin Ahlberg). Heillä ei siis ole myöskään vähimmäispalkkaa. Samoin on Ruotsissa, jossa ei tosin ole tarvittu yleissitovuuttakaan.

Työsopimuslain 2. luvun 10 §:n (TSL 2: 10 §) mukaan sopimuksen puuttuessa on maksettava ”tavanomainen ja kohtuullinen palkka”. Tässä sopiminen tarkoittaa sekä kollektiivista sopimista eli työehtosopimusta että henkilökohtaista työsopimusta. Lainkohta on toistaiseksi turha, koska se voi tulla sovellettavaksi käytännössä vain tilanteissa, joissa aivan tietämätön työntekijä menee työhön ymmärtämättä, mikä työsopimus on.

Esimerkiksi paljon puhutut maahanmuuttajat tietävät erittäin hyvin asemansa, koska se kerrotaan heille paljon paremmin kuin kotimaan väelle. Lainkohta on ongelmallinen myös siinä mielessä, että käräjätuomari tuskin on usein pätevä määrittelemään oikeaa palkkaa kustakin työstä. Tuomarien ymmärrys työelämästä on entisestäänkin vähentynyt, kun opiskeluaikanakaan ei enää tehdä kesätöitä tuotannossa.

Laissa määrätty vähimmäispalkka, joka on jo joissakin Euroopan valtioissa, olisi todellinen apu kaikkein köyhimmille työläisille. Näitä ovat työläiset niillä aloilla, joilla ei ole työehtosopimusta sekä osa-aikaiset ja vain pätkätöissä työskentelevät. Oikeastaan muutkin työehdot pitäisi saada lakiin, joka antaa suuremman pysyvyyden kuin määräaikaiset työehtosopimukset. Paljon niitä on jo laissa, kuten työajat, vuosilomat ja vanhempainvapaat. Tässä on kysymys myös yhdenvertaisuudesta ja samalla siis ihmisoikeudesta.

Miksi lakisääteistä vähimmäispalkkaa vastustetaan? Innokkaimpia vastustajia ovat SAK:n johtajat ja muut oikeistososiaalidemokraatit. Kysymyksessä on sama linja kuin työttömyysturvassa. Osa työläisistä halutaan sulkea pois täysistä eduista sen takia, että järjestöjen korporatiivinen valta säilyisi. Korporatismi on peräisin Mussolinin ajan fasistisesta Italiasta, mutta se on toinen juttu, johon palataan vielä.

Keskusjärjestöille, etenkin SAK:lle, on tärkeää esiintyä valtion ”kanssahallitsijana”, jolla on valta sopia jäsenten ja muidenkin palkoista – ja myös alentaa palkkoja, kuten Kiky-sopimuksella. Tätä käytännössä oikeistodemarien valtaa pönkittävää linjaa tukee myös epärehellinen kampanja ammattiliittojen muka maksamista työttömyyspäivärahoista.

Lakisääteistä vähimmäispalkkaa on vastustettu aika yllättävästi myös vasemmistolaisessa työväenliikkeessä.

Tavallinen väite vastustajilta on, että jos olisi lakisääteinen vähimmäispalkka, siitä muodostuisi käytännössä myös enimmäispalkka. Väitteellä ei ole mitään perustetta. Nykyinen työehtosopimusten mukainen vähimmäispalkka ei sekään ole muodostunut enimmäispalkaksi, vaan liukumia tulee jatkuvasti paikallisissa sovelluksissa. Miksi siis laissa määrätty vähimmäisehto toimisi eri tavalla.

Pienipalkkaisten työläisten etujen turvaaminen edellyttää laissa säädettyä vähimmäistasoa. Se pitää säätää indeksiin sidotuksi niin kuin monet muutkin lailliset määrät. Lakisääteinen vähimmäispalkka estäisi myös alamittaiset työehtosopimukset ja ennen kaikkea palkkojen alentamissopimukset. Luonnollisesti lakisääteisyys lisäisi poliittisia jännitteitä. Työväenliikkeelle se olisi myönteinen kehitys.

Tämäkin on lopulta yhdenvertaisuuskysymys. Miksi 10 % työläisistä pitäisi jättää vähimmäisturvan ulkopuolelle vain järjestövallan pönkittämisen takia?