Mikis Theodorakis kuoli 2.9.2021 Ateenassa 96-vuotiaana. Hän oli syntynyt 29.7.1925 Chiosin saarella Kreikassa. Theodorakis oli maailmankuulu säveltäjä, taiteilija ja esikuva kaikille fasismin ja sorron vastustajille.
Mikis Theodorakis oli kommunisti, taistelija ja poliitikko, joka joutui eläessään kokemaan vankilat, vainon ja maanpaon.
Työkansan Sanomat julkaisee Mikis Theodorakisin viimeisen kirjeen Kreikan kommunistiselle puolueelle (KKE) ja KKE:n jäähyväiset hänelle.
Haluan jättää tämän maailman kommunistina
”Nyt elämäni lopussa, tilinteon koittaessa, yksityiskohdat haalistuvat mielessäni ja suuret asiat jäävät muistoihin. Nyt näen, miten kaikkein vahvimmat, kypsemmät ja merkityksellisimmät vuoteni vietin KKE:n lipun alla. Siksi haluan jättää tämän maailman kommunistina.”
Tämä oli kirjeen sisältö, jonka Mikis Theodorakis kirjoitti Kreikan kommunistisen puolueen keskuskomitean puheenjohtajalle Dimitris Koutsoumbasille 5. lokakuuta 2020 lähettämässään henkilökohtaisessa kirjeessä.
Tietäen elämänsä lopun lähestyvän, Mikis Theodorakis oli ottanut myös puhelimitse yhteyttä Koutsoumbasiin ja kertonut hänelle viimeisten toiveidensa pääkohdat.
Mikis on kanssamme, kun unelmamme tulevat punaisiksi
Kreikan Kommunistisen puolueen (KKE) keskuskomitean laati jäähyväiset Mikis Theodorakisille:
Syvästi liikuttuneena, lakkaamattomin suosionosoituksin sanomme hyvästit Mikis Theodorakisille, taistelijalle, uuden taistelevan taiteen tiennäyttäjälle ja edelläkävijälle musiikissa.
Theodorakisilla oli loputon into, tarve ja polte tehdä kansaa varten musiikkiaan, laulujaan ja hän onnistui sovittamaan mahtavaan työhönsä koko maamme 1900-luvun kansan taistelun, eepoksen. Ja hän itse oli osa tätä eeposta.
Hän liittyi 17-vuotiaana vastarintaliike EAM:iin ja pian sen jälkeen Kreikan kommunistiseen puolueeseen ja osallistui kansalliseen vastarintaan. Joulukuussa 1944 hän taisteli Ateenan taistelussa, joka tukahdutettiin verisesti. Kansan Demokraattisen armeijan tappion jälkeen hän koki yhdessä toverien kanssa porvarillisen valtion raa’an vainon, karkotettuna vankisaarille Ikariaan ja Makronissosiin, jossa hän oli raakojen kidutusten kohteena. 1960-luvulla hän taisteli EDA:n ja Lambrakides järjestöjen riveissä, liittäen kulttuurin osaksi taistelua. Everstien juntan aikana, taistellessaan diktatuuria vastaan vuonna 1967, hän koki jälleen uudet vainot, oikeudenkäynnit, vankilat.
Häikäiseviä olivat konsertit ulkomailla osana diktatuurin vastaista taistelua ja diktatuurin kaatumisen jälkeen niitä järjestettiin koko Kreikassa. Vuonna 1978 hän oli KKE:n ehdokas kaupunginjohtajaksi Ateenassa, ja vuosina 1981 ja 1985 hänet valittiin KKE-puolueen kansanedustajaksi.
”Elin vahvimmat ja kauneimmat vuoteni KKE:n riveissä”, hän sanoi tilaisuudessa, jonka KKE järjesti hänelle hänen 90-vuotispäivänään, hänen taiteellisen ja sosiaalisen panoksensa kunniaksi.
Itse asiassa Theodorakis ei koskaan unohtanut vapauden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ihanteita, jotka jäivät toteuttamatta. Hänen töihinsä kytkeytyvät epäoikeudenmukaisuuden, tappiomielialan kohtaaminen, uudet taistelut, kutsut taisteluun, vastarinta ja toivo. ” Älä itke Kreikka… siinä missä se on taipumassa …se nousee aina uudelleen” on hänen vastauksensa kansan katkeruuteen ja turhautumiseen, jonka unelmat eivät vielä ole saaneet lunastustaan.
Tämä päättäväisyys elämässä ja taistelussa ei ole pinnallinen, eikä aina helppo. Joskus se syntyy kiduttavan pohdinnan kautta. Epäilemättä Mikis, paitsi että osasi iskeä jokaiseen pieneen ja suureen epäoikeudenmukaisuuteen, pystyi myös luomaan uskon, että rakkaus, onnellisuus, rauha ja vapaus ovat saavutettavissa olevia asioita. Samalla kun hän rohkeasti ja äänekkäästi käsitteli musiikin ”terävää miekkaa”, hän myös osasi pehmentää laulua, koskettamalla hellästi herkkyyttä kaikkeen hyvään ja kauniiseen elämässä ja maailmassa.
Mikisin musiikki on muokkautunut kaikista niistä aineksista, jotka tekevät suurta taidetta; taidetta, joka vangitsee aikansa sydämenlyönnit ja aistii tulevan. Taistelevien ihmisten tunne, mieli, muisti ja kokemus ovat tämän taiteen inspiraation lähde. ”Mitä teimme -saimme sen ihmisiltä, ja ihmisille sen palautamme”, hän sanoi, eikä tämä ollut vaatimattomuutta. Theodorakis oli hyvin tietoinen siitä, että hänen henkilökohtaisessa taiteellisessa saavutuksessaan tärkeää roolia esitti aikakausi, jossa hän eli. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen taiteensa erityinen tapa ja dynaamisuus kumpusivat ihmisten toiminnasta ja että hänen oma osallistumisensa kansan toimintaan, vaikkakin jossain määrin irrotti hänet luomistyöstä – tuo osallistuminen kansan kamppailuihin oli myös luomistyön happea.
”Taiteilija, joka elää ja luo taistelussa, turvaa teoksilleen erityisen paikan”, hän sanoi. Hänen työnsä on loistava todiste siitä, että suuri taide on aina poliittista, halusipa sen tekijä sitä tai ei.
Theodorakis luotti myös kansaan. Hän uskoi, että kansalla on valta voittaa korkein ja kaunein, mitä ihminen luo historiassaan. Siksi hän viljeli pyhällä antaumuksella taidetta, joka kohottaa ihmismieltä. Mikis ei vain loistavasti säveltänyt runollisuutta pettämättä sitä, vaan hän loi sen uudelleen ja toimitti sen muodossa, joka vie suoraan kansan sydämeen.
”Hän toi runouden kansan pöydälle, sen juomalasin ja leivän viereen”, kuten Ritsos kirjoitti hänestä. Kuolemattomat ovat musiikin ja runouden yhteissoinnut Ritsoksen ”Epitafio”-teoksessa, josta unohtumattomien tulkintojen kautta tuli ajaton kansan suru ja hymni kuolemalle, joka synnyttää tulevaisuuden. Theodorakis onnistui musiikkinsa avulla vaikeaselkoisenkin runouden muotouttamaan niin, että se tavoitti tavallisen kansalaisen, kuten Elytisin ”Axion Esti”, Seferisin ”Epiphania-Averoff”, jne.
Hänen työnsä virrassa esiintyy lähes kaikenlaista musiikkia: populaarimusiikkia, kansanlaulua, mutta myös Bysantin ajan musiikkia, klassista, sinfonista musiikkia, oratorioita. Monipuolinen ja monitaitoinen, älyllinen, kuten hän oli, hänellä oli myös rikas kirjallinen tuotto. Mikis Theodorakisin tapauksessa taiteellinen nero tapasi levottoman, valppaan ja luovan persoonallisuuden, joka tunsi tarvetta ylittää itsensä. Hänen musiikkinsa rikkoi maan rajoja, koska sen kielessä soi kansojen kärsimys, toiveet, visiot, jotka ovat yhteisiä kaikille kansoille. Hänen taiteellisen ja sosiaalisen panoksensa maailmanlaajuinen tunnustus on sinetöity Leninin rauhanpalkinnolla. Ja huomenna laulamme yhdessä hänen musiikkiaan Kreikassa, Turkissa, Kyproksella, Balkanilla, Lähi-idässä, kaikkialla maailmassa – rauhan laulua.
Mikis halusi kävellä, hengittää suurilla teillä, kaduilla, kansanjoukkojen parissa, siellä hänen musiikkiaan kuullaan edelleen, siitä saadaan inspiraatiota, se motivoi, opettaa. Mikisin musiikilla jatkamme kävelyä, kunnes… ”kellot soivat” sosiaaliseen vapautumiseen. Mutta vaikka Mikisin sota on nyt ohi, emme unohda häntä … Hän on kanssamme, kun unelmat tulevat punaisiksi.
Kuolematon Mikis!
Kaisa Laine
Työkansan Sanomat 10/2021