Metsäteollisuuden työnantajajärjestö on jo keväällä ilmoittanut, että se ei enää tee valtakunnallisia työehtosopimuksia. Metsäteollisuus ry:n vastapuolina ovat työmarkkinoilla Paperiliitto (kemiallinen metsäteollisuus) ja Teollisuusliitto (mekaaninen metsäteollisuus). Vain Paperiliitto on esiintynyt voimakkaasti julkisuudessa korostaen edustavansa jäseniään myös neuvotteluissa paikallisista sopimuksista. Teollisuusliiton kannoista ei saa selvää, ja liitto selvästikin yrittää välttää julkisuutta tässä asiassa.
Tosin liiton varapuheenjohtaja Lehtonen on tokaissut, että liitto tekee sopimukset vain jäsenilleen. Lausunto on varsin erikoinen, koska jo työehtosopimuslain säätämisestä vuodesta 1946 työehtosopimukset ovat koskeneet kaikkia järjestäytyneiden työnantajien työssä olevia jäsenyydestä riippumatta. Tätä kutsutaan työoikeudessa normaalisitovuudeksi, joka usein sekoitetaan yleissitovuuteen.
Nyt UPM on ilmoittanut, että se pyrkii yrityskohtaisiin työehtosopimuksiin erikseen yhtiön eri toimialoille. En tunne alaa paljoakaan, mutta esimerkiksi selluloosan ja paperin valmistus ovat eri tuotantoaloja. Niitä on julkisuudessa mainittu olevan kuusi, minkä lisäksi on mekaanisella puolella joitakin toimintoja kuten sahoja.
Tämä ei ole aivan uusi tavoite työnantajapuolelta, vaan sitä on ennenkin kaavailtu. Myös työntekijäpuolella on aikoinaan ollut myönteistä kantaa, mutta se on jäänyt syrjään ammattiliitoille vieraana hajotushankkeena eli jäsenten jakamisena parempiin ja huonompiin.
Muistan keskusteluja Puuliiton hallinnossa. Juuri suurten yhtiöiden sosiaalidemokraattiset luottamusmiehet olivat taipuvaisia menemään siihen, että yhtiöiden eri tuotantolaitosten työntekijöille olisi erikseen oma sopimuksensa. Aluksi ei esitetty varsinaista omaa työehtosopimusta, vaan perustettiin neuvottelukunta liiton avulla. Tavoite oli saada paremmat edut suuryhtiöiden työntekijöille. Hanke hautautui, mutta on nyt herännyt henkiin uudella voimalla.
Työnantajien kannalta työehtojen eriyttäminen eri tuotantosektoreille on ymmärrettävää kustannustehokkuuden kannalta. Kun tuotteen hinta markkinoilla on erilainen, myös sen tuottamiseen tarvittavan työvoimankin hinnan on oltava vastaavasti eri. Jos paperista saa paremman hinnan, sen tuottajille kannattaa maksaa ‒ ja pystyy maksamaan ‒ enemmän kuin jonkin halvemman tuotteen tuottajille. Myös työajat ja muut työehdot halutaan eriyttää samalla perusteella.
Työläisten kannalta hanke on kielteinen, koska se merkitsee työehtosopimusten soveltamisalan pirstoutumista. Se on myös epäsolidaarinen, koska saman yhtiön sisällä palkkaerot kasvaisivat. Lisäksi tulisi lisää riitoja sopimusalojen rajoista.
Jos tähän paikallisten, yrityskohtaisten työehtosopimusten lisäämiseen suostutaan, avautuu näkymä yleisemminkin työehtosopimusten lisääntymiseen. Samalle alalle saattaa tulla useita työehtosopimuksia, jotka koskevat vain erikseen mainittuja ammattiryhmiä. Ne voivat olla yrityskohtaisia tai tiettyjä ammattiryhmiä eri yhtiöissä koskevia.
Yleissitovuus poistuisi vähä vähältä. Se ei ole kaikkien yritysten tavoite, koska yleissitovuudesta hyötyvät suuret yhtiöt. Kotimarkkinoilla etenkin pienet yritykset ”kärsivät” siitä, että suuret yhtiöt määräävät alan palkkatason yleissitovalla sopimuksella. Niiden kilpailuasema huononee.
Valtio pääsee nykyisen työläisvastaisen suuntauksen vallitessa antamaan työläisten verorahoista yhä enemmän pienten yritysten tukemiseen, mikä jo sinänsä on irvokasta kapitalistisessa talousjärjestelmässä.
Työehtosopimusjärjestelmä saattaa hyvinkin romahtaa lähivuosina heikon ammattiyhdistysliikkeen takia. Yksittäisen työläisen suoja kaikilla aloilla ja kaikissa tehtävissä on entistä enemmän lainsäädännön ja oman työsopimuksen varassa. Työmarkkinat politisoituvat.
Kalevi Hölttä
OTT, dosentti
Työkansan Sanomat 10/2021