Lauri Laitinen (1882 – 1955) toimi Kemijärven kirkkoherrana vuosina 1921 – 1953. Oulun tuomiokapitulin arkistosta löytyy Laitisesta tehtyjä valituksia, kirjelmiä ja kanteluita, joita kiihkoisänmaalliset lapualaiset, kuningasvaltaa havitelleet kokoomuslaiset, ja suojeluskunnissa puuhastelleet isännät tekivät kommunismia ja rauhanaatetta kannattavasta kirkkoherrastaan. Lauri Laitinen oli nuoruudessaan tavannut Leninin, jonka maailmankatsomuksen hän totesi soveltuvan yhteen kristinopin kanssa ja molempien tähtäävän samaan tavoitteeseen. Vuonna 1946 Laitinen muutti sukunimensä Lanjalaksi, jonka poliittiset vastustajat käänsivät välittömästi ”Vanjalaksi”.
Rauhaa puolustaessaan ja fasisteja sekä sotakiihkoilijoita kovin sanoin arvostellessaan kirkkoherra joutui pakenemaan Kemijärvellä riehuvia lapualaisia joksikin aikaa Etelä-Suomeen, sillä kyyditykset itärajalle olivat erittäin väkivaltaisia, ja olivat päättyneet toisinaan kyydittävän kuolemaan. Poliittiset vastustajat syyttivät Laitista kavalluksista, joita eivät koskaan pystyneet toteen näyttämään.
Laitisen mielipiteet kärjistyivät välirauhan aikana saksalaisten ja suomalaisten joukkojen valmistautuessa kesällä 1941 hyökkäämään Sallan kautta Neuvostoliittoon.
Kemijärven pappilaan oli majoitettu saksalaisia upseereita. Näiden kanssa hyvän kielitaidon omaava Laitinen joutui heti napit vastakkain sodan tarkoitusperistä ja lopputuloksesta kiisteltäessä.
Laitinen ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla, vaan julisti: ”Ryssä maan perii ja saksalaiset joutuvat maan tomua nielemään”. Kärjekkäiden mielipiteittensä vuoksi kirkkoherra Lauri Laitinen joutui saksalaisten ja saksalaismielisten suomalaisten upseerien silmätikuksi ja Valpon jahtaamaksi. Ankarasta painostuksesta huolimatta hän jatkoi sodanjohdon ja hallituksen julkista arvostelemista koko sodan ajan.
Sotilaita hautaan siunatessaan Laitinen ei koskaan puhunut sankareista vaan sodan uhreista. Kirkonmenoihin kuuluvista esirukouksista Laitinen jätti pois pyynnön ”siunaa maan hallitusta ja puolustusvoimia”.
Hän ei tuputtanut omaa maailmankatsomustaan, ei rauhanaatettaan, eikä myöskään uskoaan lapsilleen. Täysi-ikäisiksi tultuaan he saivat itsenäisesti päättää poliittisista valinnoistaan. Hänen molemmat poikansa olivat jatkosodan aikana SS-miehinä Saksassa ja tyttäret toimivat sodan aikana lottina, isän puuttumatta heidän valintoihinsa.
Vankilatuomio ja pakomatka Ruotsiin
Oikeus tuomitsi kirkkoherra Lauri Laitisen 27. kesäkuuta 1942 jatkuvasta maan hallituksen halventamisesta sekä perättömien huhujen levittämisestä kärsimään 6 kuukauden tuomion. Lisäksi hänet erotettiin toistaiseksi kirkkoherran virasta.
Tuntiessaan henkensä uhatuksi sotahurmokseen hurahtaneessa Suomessa Laitinen pakeni Ruotsiin. Kovin pitkään hänen ei tarvinnut maanpaossa elää, sillä vuoden 1943 aikana Stalingradin ja Kurskin tappioiden jälkeen saksalaiset joutuivat perääntymään ja sodassa tapahtui käänne Laitisen ennustamaan suuntaan.
Kun Laitinen palasi Suomeen tammikuussa 1944, hänet pidätettiin ja toimitettiin Oulun lääninvankilaan 8. helmikuuta 1944, missä hän kärsi rangaistuksensa vesi- ja leipätuomiona.
Kesällä 1944 Laitisen näkemykset sodasta toteutuivat. Vuosikymmeniä jatkunut fasismin ja militarismin aika päättyi Suomessa. Rauhansopimukseen kirjatut vaatimukset demokratiasta, tasa-arvosta ja mielipiteen vapaudesta pääsivät Suomen valtiollisen historian aikana toteutumaan ensimmäisen kerran. Myös vasemmistolaisuutensa vuoksi sadat vankilaan joutuneet vangit pääsivät vihdoinkin vapauteen.
Sodan jälkeen Lauri Laitinen palasi Kemijärvelle hoitamaan virkaansa. Aatteen paloa vankeus ei sammuttanut. Kemijärven pappilassa perustettiin keväällä 1945 Skp:n ensimmäinen osasto Koillis-Lappiin. Kirkkoherran luvalla osasto kokoontui pappilassa siihen asti, kunnes uusi työväentalo valmistui vuonna 1946.
Nimi vaihtui, aate ei
Saman vuoden aikana hän muutti sukunimensä Laitisesta Lanjalaksi, jonka maalaisliittolaiset isännät sekä kokoomuslaiset väänsivät tuota pikaa ”Vanjalaksi”. ”Ei nimi miestä pahenna, eikä varsinkaan nimismies Hagbergin lahtarikaartilaisten antama nimi”, viisastelivat kemijärveläiset kommunistit.
Taiteilija Mauno Siltanen toimi sotien jälkeen SKP:n Kemijärven osaston puheenjohtajana. Hänen kertomansa mukaan he Lanjalan kanssa pitivät vuorotellen vappupuheitaan punaisten haudoilla.
”Sankarihaudoilla” Lanjala ei suostunut juhlapuheita pitämään.
Eino Vuokila, kirkkoherran hyvä ystävä ja luottomies, muisteli maksaneensa kirkkoherran kanssa osaston lipunkin, kun osaston kassa oli tyhjä.
Kirkkoherra Lanjala oli herrasmies. Hän pukeutui paremmin kuin kartanoiden omistajat, vaikka olikin työväenaatteen kannattaja ja kommunisti. Hän oli kielitaitoinen, oppinut ja sivistynyt mies, joka valmisteli erinomaiset saarnansa huolellisesti. Hänen siunauspuheensa olivat syvällisiä, koskettavia ja vaikuttavia.
Vaikka Lanjala työskenteli kirkkoherran virastossa lähes kellon ympäri, hän heräsi aamuisin kuudelta. Saavuttuaan virastolle oli ulkoportailla usein jo odottamassa miehiä, jotka kohtalotovereittensa kanssa lääkitsivät sotatraumojaan alkoholilla, sillä muuta apua sotaveteraaneille ei ollut tarjolla.
Näiden miesten kanssa Lanjala ehti aina vaihtaa muutaman myötätuntoisen sanan. Lisäksi hän avusti henkilökohtaisilla varoillaan näitä häpeän leimaamia ja köyhyyden piiskaamia veteraaneja.
Lanjalan viimeinen matka
Kirkkoherra Lauri Lanjala jäi virastaan eläkkeelle vuonna 1953. Hän esitti toivomuksen, että rahdinajaja Vuokila tovereineen saattaisi hänet junaan kuolemansa jälkeen. Lanjala kuoli 7. syyskuuta 1955.
Eino Vuokila toteutti ystävänsä toivomuksen.
Kuusi osaston miestä, punaisissa käsivarsinauhoissaan, saattoi vainajan kirkosta rautatieasemalle ja laittoi hänet junaan, joka kuljetti legendaarisen rauhan puolustajan ja vakaumuksensa maailman melskeissä säilyttäneen miehen haudattavaksi Nokian hautausmaalla olevaan sukuhautaan, rakkaan vaimonsa Maijun viereen, joka oli kuollut jo vuonna 1921, pian heidän Kemijärvelle muuttonsa jälkeen.
Kaapo Saraste
Työkansan Sanomat 9/2021