Sisällissodan jälkeen Suomea hallitsivat valtaa havitelleet, keskeisiin asemiin nousseet militaristit, jääkärit, fasistit ja heimoaktivistit, yhdessä valkoisen Suomen yksinvaltaa kannattavan virkamiehistön kanssa. Näiden lisäksi oli vielä joukoittain parempiin piireihin lukeutuvia suursuomiaatteeseen hurahtaneita kannattajia, diktatuuria ja sotaa ihailevia yliopistomiehiä, piispoja, pappeja, pyrkyreitä sekä ”isänmaan asialla” olevia kauppamiehiä ja keinottelijoita.
Pyhä sota – Mannerheimin ristiretki Itä-Karjalaan (1940 – 1945)
Talvisota oli seurausta äärioikeiston lähes kaksi vuosikymmentä kestäneestä neuvostovastaisesta kiihkoilusta. Valtionhoitajana toimiessaan Mannerheim oli tukenut Malmin sekä muiden heimoaktivistien ja jääkäreiden aseellisia hyökkäyksiä Itä-Karjalaan ja Petsamoon. Neuvostojohdon usko Suomen rauhantahtoon oli mennyt lopullisesti jo pari vuosikymmentä sitten.
Päämajan sensuuritoimisto määritteli millaisista taisteluista tiedotusvälineiden pitäisi kirjoittaa ja millaisilla kuvilla juttuja tulisi kuvittaa – ja mistä olisi ehdottomasti vaiettava. Jo talvisodan aikana sensuuri, ja salainen mieliala- sekä mielipidetarkkailu kulkivat käsi kädessä. Sensuuriohjeistuksen mukaisesti talvisodan aikaisissa radio-ohjelmissa ja lehtijutuissa oli kierretty totuutta niin runsaasti, että kuultuaan kovista rauhanehdoista, ja alkuperäisiä aluevaatimuksia huomattavasti suuremmista alueluovutuksista, kansalaiset olivat täysin tyrmistyneitä, sillä tiedotusvälineiden mukaan sota oli sujunut vähintäänkin hyvin, ellei suorastaan erinomaisesti.
Kivimäki nimitettiin elokuussa 1940 lähettilääksi Berliiniin. Hän toimi Esko Riekin kanssa erittäin aktiivisesti ss-pataljoonan perustamiseksi, ja sen lähettämiseksi natsi-Saksan valloittamille alueille hankkimaan kokemusta väestön vastarinnan murtamisessa, ja oppimaan, kuinka päästään eroon oman maan sekä valloitettujen alueiden ei-toivotuista väestöryhmistä.
Toukokuussa 1941 saksalaiset pyysivät valtionjohdolta mietinnön Suomen toivomuksista tulevan itärajan suhteen. Muistion kirjoittajaksi kutsuttiin Helsingin yliopiston ”spekulatiivisen” historian professori Jalmari Jaakkola. Risto Ryti, joka aktiivisesti osallistui valmisteluun, piti mietinnön tärkeimpänä näkökulmana suursuomihenkisyyttä, joten myös AKS:n heimoasiantuntijat kutsuttiin mukaan. Liitossa natsi-Saksan kanssa valkoisen Suomen, Mannerheimin ja Rytin pitkäaikainen haave toteutuisi. Asiat loksahtelisivat paikoilleen ja ympyrä sulkeutuisi.
Joukkojen vyöryessä Karjalaan, Ryti tahtoi julkaista sodan tavoitteet ja salaisesta muistiosta muokattiin kirja Suomen idänkysymys. Valtion- ja sodanjohdon laajentumispyrkimykset, johon sisältyi myös Leningradin kaupunki, jäivät piiloon kustannusyhtiön ja Jalmari Jaakkolan nimien taakse. Ryti halusi niteen ilmestyvän jo syksyn 1941 aikana, paitsi suomeksi ja saksaksi, myös ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Hitlerin informoiminen laajeni maailmanlaajuiseksi mielipiteen muokkaukseksi ja teki Suomesta propagandan suurvallan. WSOY:n suomenkielinen kansanpainos julkaistiin vuonna 1942.
Sodan ensimmäisten kuukausien voitonhuuma sekoitti monen poliitikon ja kulttuurivaikuttajan pään. Elsa Enäjärvi-Haavio julisti, että kaikki historian oppikirjatkin ja koko kouluopetus olisi uusittava Jalmari Jaakkolan viitoittamille linjoille.
Mannerheimin käsky keskitysleireistä
Käskyssään 8.7.1941 Mannerheim ennakoi tulevia väestönsiirtoja ja määräsi sotatoimialueelle jääneen venäläisväestön vangittavaksi keskitysleireille, odottamaan siirtoa natsi-Saksan valtaamille alueille. Suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa liikkumista rajoitettiin tehokkaammin kuin Saksan miehittämillä alueilla, joten keskitysleireistä ja niiden olosuhteista ei tihkunut tietoja sotatoimialueen ulkopuolelle.
Kuolleiden kirjaus alkoi keskitysleireillä vasta 18.1.1942. Sodan jälkeen miehitetyltä alueelta löytyi joukkohautoja, joihin suomalaiset olivat haudanneet vanhuksia, pikkulapsia ja naisia.
Alueliitoksiin liittyisi myös massiivinen väestönsiirto, jossa 600 000 venäläistä siirrettäisiin Itä-Karjalasta ja Kuolasta uuden rajan itäpuolelle, ja tilalle tulisi 400 000 suomensukuista siirtolaista. Petroskoin valtauksen jälkeen, joka tapahtui 1. 10. 1941 todettiin, että alueelle jääneiden venäläisten määrä oli arvioitu yläkanttiin. Veli Merikoski, sotilashallintokomentajan lainopillinen avustaja tutustui 4. – 22.11.1941 Saksan miehittämien alueiden järjestelyihin. Natsi-Saksan kauhistuttava tavoite, slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu, oli sekä Suomen valtion- että sodanjohdon tiedossa, ja Leningradin piiritys oli osa tätä suunnitelmaa.
Mieslahden kristillisen kansanopiston opettajakurssin tavoite oli kouluttaa suur-Suomen tuleviin tarpeisiin opettajia, joilla olisi suomalaisen kansakoulunopettajan pätevyys ja kiihkoisänmaallinen näkemys kasvatustehtävästä. Kurssi alkoi 18.12.1941, jolloin noin 85 Itä-Karjalassa jo toiminutta opettajaa aloitti kurssin. Opettajat olivat tietenkin AKS:n ja IKL:n jäseniä, joten sanat suur-Suomi, ristiretki ja pyhä sota toistuivat useasti oppituntien aikana, kuten myös lehtikirjoituksissa ja radio-ohjelmissa.
Propagandan tuputtamiseen kyllästyneet opiskelijat aloittivat helmikuussa 1942 lakon, jonka seurauksena useita opiskelijoita joutui keskitysleirille. Mutta aitoa ja hurmoksellista AKS:n henkeä, kristillisen opiston rehtori, sotilaspastori ja opettajakurssin uskonnonopettaja, Armas Antila ei pystynyt oppilaisiinsa iskostamaan.
Osa poliittisista vangeista, joukossa myös Harry Vuorinen, siirrettiin jatkosodan alettua Itä-Karjalassa sijaitsevalle Koverin keskitysleirille, jossa sodan vastustajia, aseista kieltäytyjiä ja äärivasemmistolaisiksi luokiteltuja vankeja näännytettiin natsioppien mukaisesti nälkään, ankaran pakkotyön ja brutaalin kohtelun avulla. Hitler ja Heinrich Himmler kavereineen kutsuivat menettelyä ”työn avulla tuhoamiseksi”.
Sitkeimmät jäivät henkiin. Perääntymisen alettua kaikki jäljet keskitysleirin olemassaolosta tuhottiin. Sodan päätyttyä osa fasistiselle Suomelle vaarallisimmiksi luokitelluista vangeista nousi hallitukseen, eduskuntaan ja elinkeinoelämän huippuvirkoihin.
Arndt Pekurisen vuonna 1922 alkanut johdonmukainen, uhmakas ja sisukas kamppailu rauhan puolesta päättyi marraskuun 5. päivänä 1941, jolloin hänet teloitettiin laittomasti, muutamien esikuntaupseerien junailtua hänen pidätyksensä ja kuljetuksen rintamalle. Kamppailunsa aikana hän oli lukemattomat kerrat seissyt äyskivien upseerien edessä, uhkailtuna, piestynä ja häväistynä!
Teloitetun vankipassissa oli merkintä, että hän oli päässyt ehdonalaiseen vapauteen. Teloituksen suorittaneen komppanian sotapäiväkirjassa ei mainittu mitään tapahtumasta. Tutkimusaineistosta ilmenee, että pelastaakseen oman nahkansa, kirjoituspöytäsankarit syyttelivät toinen toisiaan, ja yrittivät luikerrella irti vastuusta, onnistuenkin tässä erinomaisesti. Näin he antoivat verrattoman näytön siitä, mitä sotilaspiirien ylistämä miehekäs upseerikunnia ja vastuunkanto pitää sisällään: Tyhjää puhetta.
Kesällä 1944, armeijan perääntyessä ja tappion häämöttäessä kaikki Itä-Karjalan keskitysleireihin liittyvät dokumentit määrättiin tuhottavaksi. Lisäksi natsi-Saksan yhteistyöhön, Leningradin piiritykseen, sotavankien ja poliittisten vankien kohteluun ja juutalaisten luovuttamiseen liittyvät asiakirjat pyrittiin tuhoamaan. Myös fasististen järjestöjen jäsenluettelot ja arkistot hävitettiin, kädet pestiin ja takit käännettiin – ja toimintaa jatkettiin Vapauden Akateemisen liiton nimissä.
Suur-Suomi unelma sortui – mutta se ei horjuttanut propagandan suurvaltaa. Vahtikoiran lailla valtamedia puolustaa pankkien ja rahavallan etuja ja tukee oikeiston tavoitetta liittää Suomi Natoon. Nykyiset päättäjät eivät ole oppineet mitään entisten valtionjohtajien virheistä. USA:n maa- ja ilmavoimien yksiköt ovat osallistuneet sotaharjoituksiin itärajamme tuntumassa, siellä missä noin kahdeksan vuosikymmentä sitten Mannerheim ja Ryti rakensivat yhdessä natsi-Saksan kanssa tuhatvuotista rauhan valtakuntaa.
Kaapo Saraste
Työkansan Sanomat 11/2020