Kommunistit myöntävät avoimesti tutkivansa asioita marxilaisen metodologian kautta ja työväenluokan etuja silmälläpitäen. Kapitalistinen tutkimus sen sijaan esittää itsensä aina puolueettomana, aatteettomana, ja väittää olevansa vain kiinnostunut “puhtaista faktoista”. Totuus on kuitenkin se, että jokainen tutkii aina asioita oman luokka-asemansa kautta, oman väristen “lasien läpi”.
Ns. “puhtaita faktoja” ei oikeastaan ole olemassakaan. Faktat täytyy ensin kerätä, sitten päättää mitkä niistä ovat merkittäviä ja mitkä toisarvoisia, tehdä johtopäätökset jne. Ei ole ollenkaan ennenkuulumatonta, että tiettyä näkökulmaa edustava tutkija ei ymmärrä toisen tutkijan työtä, koska hänen oma näkökulmansa estää häntä ymmärtämästä. Hän ei näe yhteyksiä toisen tutkijan keräämien faktojen välillä, ei pysty seuraamaan niiden välistä logiikkaa jne. Paljon riippuu siis myös siitä miten tutkija asioita ymmärtää: mikä on hänen metodologiansa ja maailmankuvansa.
Tarkastelen tässä artikkelissa lyhyesti Veli-Pekka Leppäsen väitöskirjaa Kivääri vai äänestyslippu?: Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964-1970 esimerkkinä porvarillisesta kommunismin tutkimuksesta. Ts. esimerkkinä siitä miten kapitalistinen tutkimus yrittää ymmärtää kommunismia Suomessa.
Todella paljon materiaalia, mutta ei punaista lankaa
Leppäsen tutkimukseen on koottu valtava määrä erilaista tietoa vanhan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden arkistoista. Kirjasta jää kuitenkin sekava vaikutus, koska Leppänen ei osaa tehdä poliittista analyysia tai vetää selkeitä johtopäätöksiä materiaalinsa pohjalta. Hän luettelee eri ilmiöitä, eri ihmisten taustoja jne. ja jaottelee heitä ikäluokkien, asuinpaikkojen yms. mukaan. Näiden faktojen kerääminen on tietysti todella arvokasta ja varmasti on vaatinut paljon työtä, mutta niitä olisi pitänyt vetää yhteen.
Tämä on aivan tyypillistä porvarillisessa tutkimuksessa. Asioille ei lopulta löydetä selityksiä, vaan tyydytään ainoastaan toteamaan, mihin ikäluokkaan, sukupuoleen, ammattikuntaan tai paikkakuntaan jotkin tekijät kuuluvat. Eri tahoille etsitään jokin porvarillisen sosiologian kategoria ja tutkimus loppuu siihen.
Leppänen ei pysähdy vakavasti miettimään, miksi esim. revisionismi tai reformismi levisivät tietynlaisiin ihmisiin, tietynlaisiin paikkoihin tms. Joskus hän lähestyy vastausta, mutta ei kuitenkaan pääse siihen. Leppänen ymmärtää pintapuolisesti, että tietyillä paikkakunnilla kommunistinen liike oli heikompi ja sen jäsenet enemmän sosialidemokraattisen tai täysin oikeistolaisen propagandan vaikutuksen alaisina (ja sen takia saattoivat omaksua kommunismille vieraita ajatuksia), mutta hän ei selvitä tätä asiaa sen enempää.
Porvarillisen ideologian metodologisista heikkouksista
Kirja käsittelee kommunistisen puolueen jakautumista kahteen osapuolueen: ns. “enemmistöön” ja “vähemmistöön”. Ikävä kyllä Leppänen ei selvästikään ymmärrä mistä vanhan kommunistisen puolueen sisäisissä kiistoissa oli pohjimmiltaan kysymys. Hän ei tajua ideologian tai teorian merkitystä lainkaan vaan pitää aatekiistoja epätärkeinä ja osittain puhtaana oman uran edistämisenä.
Leppäsellä on myös taipumus keskittyä yksittäisten ihmisten luonteenpiirteisiin, muka selittävinä tekijöinä. Kaikkein älyttömimpänä esimerkkinä on mainittava, että kirjailijan mielestä monet “vähemmistöläiset” olivat vain vaikeita ja riidanhaluisia ihmisiä.
Kirjassa myös ohimennen heitetään, että Markus Kainulainen oli mukana perustamassa Ktp:tä, koska “riitautui jopa muun opposition kanssa”. Tämä on tietysti naurettava ajatus ja faktuaalisestikin väärin. Ei puolueen perustaminen voi olla koskaan yhden ihmisen päähänpisto.
Leppänen itsekin moneen kertaan toteaa, että kommunistien keskuudessa oli vaatimus tai vähintään mahdollinen ajatus uuden puolueen (puhtaasti marxilais-leniniläisen etujoukon) perustamisesta jo ainakin 60-luvulta lähtien. Siis heti kun vanha kommunistinen puolue alkoi selvästi luisua eurokommunismiin ja tuli merkkejä hajaannuksesta.
Tällä asialla ei kirjan kannalta ole suurta merkitystä, mutta se on hyvä osoitus kirjailijan metodologian ongelmista:
– idealistinen selitysten etsiminen yksilöiden päähänpistoista
– kaikkien kiistojen selittäminen puhtaana kareerismina, “vallanhaluna” jne.
– kommunistisen ideologian ja teorian merkityksen vähätteleminen
– kyvyttömyys ymmärtää mistä aatekiistoissa edes on kysymys
Nämä kaikki kuvaavat todella selvästi porvarillista kommunismin tutkijaa.
Toistan vielä, että Leppänen on silti hienosti kerännyt paljon arkistolähteitä ja muita tietoja kirjaansa. Mutta kuten Lenin sanoi kirjassaan Materialismi ja empiriokritisismi:
“Yhteenkään näistä professoreista, jotka pystyvät antamaan erittäin arvokkaita teoksia kemian, historian ja fysiikan erikoisaloilla, yhteenkään heidän sanaansa ei saa uskoa silloin, kun kysymys on filosofiasta” tai ylipäätään maailmankatsomuksesta.
Leppäsen poliittiset johtopäätökset
Leppänen ei pysty saamaan aate-kiistasta selkoa, koska hän ei ymmärrä marxismia. Hän osaa luetella “enemmistön” ja “vähemmistön” erimielisyydet, mutta niiden merkitys pysyy hämäränä. Hän ei myöskään ymmärrä ryhmien välissä heiluvien tahojen merkitystä, eikä näe “vähemmistön” sisällä olevia eri linjoja. Sen takia kirja ei anna selvää kuvaa aiheesta ja aihetta sivuavat ilmiöt pysyvät täysin mystisinä. Lisäksi kirjoittaja tietysti heittelee antikommunistisia väitteitä ja omia mielipiteitään, jotka eivät mielestäni useinkaan perustu mihinkään todelliseen.
Ainoastaan marxilaisen analyysin pohjalta Leppänen olisi voinut päästä vastaukseen. Puolueessa oli päältäpäin katsottuna kaksi suuntausta:
1) Eurokommunistinen ja avoimen revisionistinen suuntaus, ns. “enemmistö”. Sen voima perustui porvarilliseen propagandaan ja ideologiaan, joka oli Suomessa varsin vahva. Sen tärkeimmät aktiivit olivat porvarillisen ideologian kasvattamia ja kouluttamia.
Enemmistön onnistui hetkellisten voimasuhteiden takia saada puolelleen huomattava määrä ryhmien välissä olevia “heilahtelevia” aineksia. Sillä oli myös tuki ns. kansandemokraattisessa liikkeessä, jonka jäsenet eivät useinkaan olleet tietoisia kommunisteja ja olisivat tarvinneet marxilais-leniniläisen etujoukon ohjausta. Kun voimasuhteet kääntyivät eurokommunistien eduksi saivat he kansandemokraatit omaan hallintaansa.
Tilanne oli eurokommunisteille otollinen, sillä kommunistit olivat valinneet painopisteekseen rauhallisen ja parlamentaarisen taktiikan. Eurokommunismi tarkoitti tämän taktiikan viemistä äärimmäisyyteen, ja siinä sitä tukivat sekä Suomen porvaristo, että epäsuorasti Neuvostoliitto joka virheellisesti ajoi kommunisteja osallistumaan porvarilliseen hallitukseen.
2) Ns. “vähemmistö”. Leppänen ei saanut selville, että tämä ryhmä itse asiassa ei ollut yhtenäinen. Tämä ryhmä koostui heikkoon asemaan joutuneista marxilais-leniniläisistä kommunisteista, sekä naamioituneista revisionisteista ja opportunistisista aineksista, jotka eivät ymmärtäneet marxismi-leninismiä vaan tukivat Neuvostoliiton kantoja, olivat ne sitten mitä tahansa.
Nikita Hrutšovin käynnistämä “destalinisaatio” (ja piilevä marxismi-leninismin rappeuttaminen, joka kulminoitui Gorbatšoviin) auttoi Suomessa eurokommunisteja saaman johtoaseman puolueessa. Marxilais-leniniläiset halusivat perustaa uuden etujoukkopuolueen, mutta Neuvostoliitto oli sitä vastaan.
Marxisti-leninistit, jotka oli 1956-66 poliittisesti heikennetty ja aatteellisesti hämätty, alistettiin silloin samaan puolueeseen eurokommunistien kanssa. Siellä he sulautuivat yhteen epämääräisen ns. “vähemmistön” kanssa samaksi massaksi. Tilanne jäi myös marxisti-leninisteille itselleen epäselväksi. Aatteellisen taistelun linja hämärtyi. Suomessa ei tuohon aikaan ollut etujoukkopuoluetta, vaan puolue, jossa oli erilaisia ryhmiä ja iso osa linjaeroja pysyi piilossa.
Leppäselle tämä on täysin tuntematonta, eikä hänen ollut porvarillisen katsantokantansa takia mahdollistakaan päästä tästä selville. Hänestä aatekiistat olivat turhia, joskus irrationaalisia tai pelkkää uran edistämistä, joten ilmiöt jäävät vaille järkevää selitystä.
Tomi Mäkinen
Työkansan Sanomat 8/2021