Kommunistinen työväenpuolue (Ktp) julkaisee yhdessä Ruotsin ja Norjan kommunististen puolueiden kanssa Nordic Communist Review nettijulkaisua. Tällä kertaa on Ktp:n vuoro olla toimittajana. TKS-lehti julkaisee tässä numerossa Ktp:n kirjoituksen. Ruotsin ja Norjan puolueiden kirjoitukset on luettavissa myöhemmin.
Arvioidessamme Suomen vaikutusta rauhantilaan Pohjolassa on palattava ensin historiaan saadaksemme sieltä vertailupohjan aiemmasta toiminnasta. Suomen nykyisessä toiminnassa turvallisuuspolitiikka painottuu puolustuspolitiikkaan ja ulkopolitiikka on jätetty toissijaiseksi.
Tämä on seurausta liittoutumisesta Euroopan Unioniin, kumppanuudesta sotilasliitto Naton kanssa ja monien muiden maiden kanssa suoritettavasta sotilaallisesta yhteistyöstä. Suomi ei enää pyri olemaan puolueeton maa, eikä pyrkimyksenä ole suurvaltojen eturistiriidoista erillään pysyminen.
Historiaa
Suomen vuoden 1917 itsenäistymisen jälkeen alkoi luokkasota tammikuussa 1918. Sota päättyi porvariston voittoon keväällä 1918 kun se oli kutsunut avukseen saksalaiset joukot. Sodassa kuoli yli 40 000 taistelijaa, joista suurin osa työläisiä. Sodan jälkeen porvariston perustamissa vankiloissa virui kurjissa olosuhteissa yli 80 000 punaista tai sellaiseksi epäiltyä. Osa heistä teloitettiin, osa kuoli sairauksiin ja nälkään.
Porvaristo tunsi sodassa saamastaan voitosta kiitollisuutta Saksaa kohtaan, kun eduskunta 1918 päätti kuningaskunnan muodostamisesta. Kuninkaaksi valittiin Saksasta Hessenin herttua Friedrich Karl. Saksa hävisi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan ja joulukuussa 1918 kuningas ilmoitti jättävänsä tehtävän. Sittemmin Suomesta muodostettiin tasavalta.
Porvaristo oli luokkasodassa saavuttamansa voiton mahdissa ja toteutti ankaraa luokkavaltaa työläisiä kohtaan. Porvariston nyrkki oli fasistinen Lapuan liike, jonka vaikutuksesta eduskunta hyväksyi vuonna 1930 kommunistilait. Kommunistien ja vasemmistolaisen työväenliikkeen toiminta kiellettiin.
Myös lehtien julkaisu kiellettiin, kirjapainoja tuhottiin, kokoontuminen oli kiellettyä, aktivisteja vangittiin, seitsemältä kansanedustajalta estettiin osallistuminen eduskunnan työhön. Sama toistui monissa kunnissa, joissa vasemmistolaisten valtuutettujen toiminta estettiin. Listaa porvariston ja sen fasistisen nyrkin hirmutöistä voisi jatkaa hyvinkin pitkäksi.
Kansan mielipidettä muokattiin porvariston johdolla 1920-1930 luvuilla Neuvostoliiton vastaisuudella ja kansallisella elintilan laajentamisen tavoitteella. Suur-Suomi ajattelua vahvistettiin. Tämän seurauksena Suomi kävi talvisodan 30.11.1939 – 13.3.1940 Neuvostoliittoa vastaan.
Jo vuoden 1940 loppukesästä ensimmäiset saksalaiset joukot nousivat Vaasassa maihin ja etenivät Pohjois-Suomeen. Saksan hyökätessä 21.6.1941 Neuvostoliittoon Barbarossa-suunnitelmansa mukaisesti oli Suomi Saksan rinnalla, edeten sodassa pitkälle Neuvostoliiton alueelle ohitse Petroskoin kaupungin. Suomalaiset joukot myös piirittivät Leningradia. Pohjois-Suomessa oli Saksan armeijan 20. vuoristoarmeijan joukkoja noin 213 000 sotilasta hyökkäyksessä Neuvostoliittoon.
Suomen osalta sota saksalaisten rinnalla päättyi häviöön syyskuussa 1944. Suomessa mahdollistui uusi demokraattisen kehityksen aikakausi. Kommunistilait kumottiin, kommunistit saivat oikeuden julkiseen toimintaan niin kuin koko vasemmistolaisin työväenliike. Fasistiset järjestöt kiellettiin.
Puolueettomuus ja liittoutumattomuus edistivät rauhaa – se on nyt uhattuna
Liittoutuneet maat Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska sanelivat Saksan rinnalla sotineille häviäjävaltioille ehdot 10.2.1947 Pariisin rauhansopimuksessa. Suomi todettiin syylliseksi ja sopimus velvoitti Suomen alueluovutuksiin Neuvostoliitolle ja maksamaan sotakorvauksia.
Sopimuksella määriteltiin myös Suomen armeijan miesvahvuus sekä aseistuksen määrä ja laatu. Aseiden hankkiminen Saksasta kiellettiin, samoin ydinaseen hankkiminen. Neuvostoliiton purkautuessa 1991 Suomi julisti yksipuolisesti aserajoitukset mitättömiksi.
Estääkseen sotien syntymisen Suomen ja Neuvostoliiton välille Neuvostoliitto ehdotti Suomelle Ystävyys, Yhteistyö ja Avunantosopimuksen (YYA) solmimista. Sopimus hyväksyttiinkin 6.4.1948. Sopimuksen tärkein sisältö oli torjua Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyöllä Suomen alueelta hyökkäys Neuvostoliittoon.
YYA-sopimus korvattiin vuonna 1992 solmitulla Suomen ja Venäjän välisellä ns. naapuruussopimuksella. Se on valtiosopimus ja estää myös maiden alueiden käytön toista sopimuspuolta vastaan.
YYA-sopimuksella luotiin pohja maiden välisille monipuolisille suhteille, jotka hyödyttivät molempia maita. Sopimus oli Suomen uuden ulkopoliittisen linjan perusta rauhaan ja puolueettomuuteen. Tämän Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan tukena ja puolustajina toimivat myös merkittävästi voimistunut rauhanliike ja Suomi-Neuvostoliitto Seura.
Rauhanliikkeen yksi tunnuksista oli Itämeri rauhanmereksi ja presidentti Urho Kekkosen ehdotus ydinaseettoman Pohjolan muodostamiseksi oli silloin hyvin tunnettu. Suomen turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka oli ensisijaista, jossa korostui puolueettomuus, varsinkin suurvaltasuhteissa.
Eräs uusi avaus tapahtui kansainvälisessä toiminnassa vuonna 1956 kun presidentti Kekkosen esityksestä Suomi osallistui ensimmäisen kerran YK:n perinteiseen rauhanturvaoperaatioon lähettämällä sotilaita Lähi-itään Suezille. Silloin YK:n operaatioissa molemmat osapuolet, jotka olivat päätyneet aselepoon, hyväksyivät YK-sotilaiden tulon. Nuo joukot muodostivat puskurivyöhykkeen osapuolien välille.
Suomi sotien osapuoleksi
Tilanne on muuttunut Bosnian sodan jälkeen, sillä YK on antanut rauhanturvaoperaatioita sotilasliitto Natolle, EU:lle, ETYJ:lle, Afrikan unionille ja Australialle. Operaatioiden perusteena on kauniisti mainittu pyrkimys luoda kiistanalaisille osapuolille olosuhteet pysyvään rauhaan, erottomaan ne toistaan tai tukea paikallista hallintoa.
Juuri paikallishallinnon tukeminen on johtanut siihen, että YK:n valtuuksilla sotilasosastot toimivat sodan osapuolena ja ovat vahvasti aseistautuneita. Sodan osapuolena oleminen ei ole aina merkinnyt paikallishallinnon tukemista vaan imperialistisia perusteita osapuolen valinnassa.
Tällä hetkellä suomalaisia ”rauhanturvaajia” toimii YK:n, Naton ja EU:n operaatioissa Afganistanissa, Libanonissa, Kosovossa, Irakissa, Malissa, Somaliassa, Välimerellä ja Lähi-idässä. Suomen osallistumista leimaa yksi yhteinen piirre: pyrkimys olla mukana kapitalistisen lännen imperialistisessa maailman uudelleenjaossa.
Suomen turvallispoliittisen linjan muutoksesta Neuvostoliiton purkautumisen jälkeiseltä ajalta kertovat myös tapahtumat 1999 Euroopassa. Suomi oli vuoden 1995 alusta ollut EU:n jäsenmaa.
Suomen presidentti Martti Ahtisaari ja Venäjän Balkan-lähettiläs Viktor Tsérnomyrdin kävivät Serbiassa painostamassa presidentti Slobodan Milosevicia uhaten Naton pommituksilla. Neuvottelijat pääsivät tavoitteeseen kun Nato EU:n hyväksynnällä pommitti Serbiaa 78 päivää 24.3. – 10.6.1999.
Saksa oli silloin vetovastuussa EU:n puheenjohtajamaana ja johtokolmikossa oli väistyvä puheenjohtaja Itävalta ja tuleva puheenjohtaja Suomi, jonka puheenjohtajuus alkoi 1.7.1999. Suomen pääministerinä oli tuolloin Paavo Lipponen (sosialidemokraatti). Ansioistaan rauhanvälittäjänä presidentti Martti Ahtisaarelle (sosialidemokraatti) myönnettiin myöhemmin Nobelin rauhanpalkinto.
Imperialistinen tavoite Pohjoinen ulottuvuus lisääntyneen sotilaallisen toiminnan taustalla
Kun arvioidaan Suomen paikkaa Pohjois-Euroopassa Venäjän naapurina ja lisääntynyttä sotilaallista toimintaa Pohjoismaiden ja Baltian alueella, on hyvä huomioida EU:n hyväksyneen politiikakseen Suomen vuonna 1997 tekemän aloitteen Pohjoisesta ulottuvuudesta.
Aloitteen tekijästä oli tietenkin sovittu, onhan Suomi Venäjän naapurimaa. Pohjoisen ulottuvuuden politiikassa EU on asettanut itselleen strategisesti tärkeiksi Venäjän luoteisen alueen luonnonvarat. Tätä kolonialistista poliittis-taloudellista hanketta EU:n ja lännen toimesta myös varmennetaan sotilaallisesti. Suomi osaltaan toteuttaa Venäjän kanssa myös ulottuvuuteen kirjattua lähialueyhteistyötä.
Vaikka mediassa toisinaan annetaan kuvaa Suomesta sillanrakentajana idän ja lännen välillä on Suomi ollut aloitteellinen viime vuosikymmeninä horjuttamaan Pohjolan vakautta. Varsinkin presidentti Sauli Niinistön aikana Suomesta on tehty lännen etuvartioasema Venäjää vastaan.
Alla muutamia esimerkkejä Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta muiden imperialististen tahojen kanssa.
– Vuonna 2014 Suomen solmima Isäntämaasopimus Naton kanssa ei aseta minkäänlaisia rajoituksia, missä tilanteessa Naton joukot voivat tulla Suomen alueelle, minkälaisella vahvuudella tai millä aseistuksella. Myöskään ydinaseista ei ole mitään mainintaa.
– Suomi on mukana Pohjoismaiden puolustusyhteistyössä Nordefcossa, Britannian johtamissa JEF valmiusjoukoissa, vastaavassa Saksan kehysvaltiohankkeessa ja Ranskan E12 interventioaloitteessa, sekä EU:n tiivistyvässä puolustusyhteistyössä. Lisäksi viime vuosina on kehitetty Nato+2 varautumista, jossa Suomi ja Ruotsi valmistautuvat torjumaan yhdessä Naton kanssa Venäjän uhkaa Itämerellä.
– Viime syyskuussa puolustusministeriö lähti mukaan USA:n käynnistämään tekoäly-yhteistyöhön, jolla kehitetään maiden sotilaallista yhteistyötä.
– USA:n sotilaat harjoittelevat sodankäyntiä Suomessa suomalaisten kanssa.
– Suomi osallistuu Naton nopean toiminnan joukkojen toimintaan.
– Suomi osallistuu EU:n taisteluosastojen toimintaan
– Suomi johtaa Helsinkiin perustettua EU:n hybridiosaamiskeskusta, jonka tehtävä on EU:n ja Naton yhteistyön syventäminen.
– Suomalaiset osallistuvat myös Naton kyberturvallisuuskeskuksen toimintaan Eestissä.
Suomen ja muiden Pohjoismaiden toiminnan lisäksi Pohjois-Euroopan rauhantilaan merkittävimmän heikennyksen ovat saaneet aikaan Itämeren alueella Baltian maat liittymällä vuonna 2004 Naton jäseniksi. Niiden ilmatilassa Nato-maiden sotilaskoneet päivystävät tauotta, Naton ilma-, meri- ja maavalvonnan tutkat seuraavat koko Itämeren maa- ja merialueita ja eri maiden sotilasyksiköt pitävät jatkuvasti eri aselajien sotaharjoituksia Naton ohjauksessa.
Sotaharjoitusten määrä on myös lisääntynyt Pohjoismaiden maa-, ilma- ja merialueilla. Suomenkin alueella sotaharjoituksiin on osallistunut jo USA:n sotilaita.
Sodan lietsojien eteneminen on estettävä
Suomen iltapäivälehdissä ja valtakunnallisessa mediassa kirjoitetaan jatkuvasti uhkasta, jonka Venäjä muodostaa. Todellisuudessa Nato, EU, USA, Pohjoismaat ja Baltian maat ovat heikentäneet itse Pohjois-Euroopan vakautta ja muodostavat uhan rauhalle, ei Venäjä.
Vaikuttamista ja mielipiteiden muokkausta kapitalismin hyväksi tekevät järjestelmän kannattajat monin eri keinoin. Pohjoismaiden neuvosto, joka on perustettu 1952, on alueen maiden parlamentaarinen elin, jolla on pysyvät toimielimet. Neuvosto on toiminut siihen kuuluvien maiden yhteisen poliittisen linjan muodostamiseksi. Aikanaan se oli vetämässä jäsenmaataan Suomea irti läheisestä yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa.
Nyt neuvosto on luonut toimintayhteyden Eestin, Latvian ja Liettuan muodostamaan Baltian yleiskokoukseen. Baltian maat ilmaisevatkin kuuluneensa aina Pohjolaan ja ovat mukana poliittisilla tavoitteillaan pyrkien saamaan koko Pohjois-Euroopan mukaan EU:n ja Naton täysivaltaisiksi jäseniksi.
Neuvostoliiton aikakauden päätyttyä uusia toimielimiä on perustettu imperialistien kiinnostuksen kasvaessa pohjoisen alueen luonnonvarojen hallinnasta. Kiinnostusta on vauhdittanut ilmastonmuutos. Alueen asioita käsittelevät eri yhteyksissä useat tahot. Kansainvälisen porvarillisen demokratian nimissä on perustettu vuonna 1992 Itämeren maiden neuvosto ja vuonna 1996 Arktinen neuvosto. Molemmissa on mukana myös Venäjä.
Vaikka porvaristo pyrkii antamaan kuvaa Pohjolasta alueena, joka olisi vakaa rauhan alue ilman Venäjän uhkaa, ei kuva vastaa todellisuutta. Todellisuutta on se, että imperialistiset voimat USA ja EU pyrkivät myös itään, mistä esimerkiksi käy Naton laajentuminen Venäjän rajoille. Koska Pohjoismaat ovat liittoutuneina imperialismin keskuksiin voi Pohjola joutua sotilaiden astinlaudaksi itään ja pohjoiseen, jos rauhantahtoisten kansalaisten voimat eivät riitä sitä estämään.
Neuvostoliiton purkautumisen jälkeen Suomi on hakenut sitoutumista länteen. Rauhantahtoisten kansalaisten voima ei ole riittävän vahvana pystynyt puolustamaan Suomen Itsenäistä puolueettomuuteen nojannutta ulkopolitiikkaa ja estämään turvallisuuspolitiikan muuttamisen vain puolustuspolitiikaksi. Rauhanjärjestöt jatkavat kuin joskus vuosikymmeniä sitten maan hallituspolitiikan tukijoina, vaikka hallitusten politiikka on muuttunut. Ehkä yhtenä syynä on rahakin.
Vuonna 2020 yhdeksän rauhanjärjestöä sai toimintatukea valtiolta yhteensä 500 000 euroa. Rauhanjärjestöt ovat lähes hiljaa, eikä kansalaisia nostateta vastarintaan vaikka Suomi on hankkimassa 10 – 20 miljardia euroa maksavia hävittäjälentokoneita. Jokunen järjestöistä ainoastaan esittää hankinnan lykkäämistä. Eikä tämä ole ainoa asehankinta. Suomi hankkii lisää sotalaivoja ja kaikenlaisia muita aseita.
Omien sotaharjoituksien määrää on vuosi vuodelta lisätty ja suomalaiset sotilaat ovat osallistuneet myös suuriin sotaharjoituksiin ulkomailla.
Kommunisteilla on edessä suuri tehtävä Suomessa ja muissa Pohjolan maissa. Se on estää sodan lietsojien eteneminen. On tärkeää paljastaa kapitalismin olemus ja sen sisällä olevien suuryhtiöiden ja porvarillisen hallitusvallan yhteys hyötyä sodilla työläisten ja kansojen kärsimysten kustannuksella. Sodissa työläiset joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan. Se meidän on estettävä.
Työkansan Sanomat 2/2021