Suomen ulkopoliittinen johto on siirtänyt 2000-luvulla maamme ja sen tulevaisuuden yhä tiukemmin EU:n ja sotilasliitto Naton päätösten varaan. Se mitä Brysselin päämajoissa päätetään ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, toistetaan sellaisenaan Suomen kannaksi ja kansalaisten hyväksyttäväksi.
Vaarallisen kehityksen näkyvin virstanpylväs oli 2014 Ukrainan mielenosoitusten ja vallankaappauksen tukeminen. Suomen ulkopoliittinen johto antoi niille tukensa. Kiovan lähetystön työntekijät menivät jopa niin pitkälle, että veivät Suomen lipun mielenosoittajien kannettavaksi.
Ukrainan vallankaappauksessa harjoiteltu hyökkäys vietiin sellaisenaan viime syksynä Valko-Venäjälle. Tälläkin kertaa taustalla toimivat rahoittajina Yhdysvallat, EU ja sen jäsenmaiden lähetystöt. Ne suunnittelivat ja järjestelivät Minskin mielenosoituksia ja länsimedia levitti tehokkaasti maan hallinnon vastaista propagandaa.
Minskin mielenosoitusten vielä jatkuessa ulkoministeri Pekka Haavisto tapasi viime elokuun lopulla Liettuassa Valko-Venäjän ”oppositiojohtaja” Tsihanouskajan. Liettua on Puolan ja Saksan ohella hyökännyt kiivaasti Valko-Venäjää vastaan. Syyt hyökkäykseen löytyvät historiallisista rajariidoista ja EU:n päätösten ajamisesta.
Nyt, kun mielenosoitukset ovat vaimenneet ja vallankaappaushanke on epäonnistunut, kiusanteko jatkuu. Kokoomuksen kansanedustaja Ilkka Kanerva on määrätty isännöimään Tsihanouskajan pian alkavaa Suomen vierailua. Vaikka presidentti Niinistö ja pääministeri Marin eivät lähettäneet ”oppositiojohtajalle” virallista kutsua, tapaamisia se ei tule estämään.
Ukrainan ja Valko-Venäjän tapahtumien todellinen kohde on kuitenkin Venäjä. Lännen ja sen politiikasta päättävien tavoitteena ovat maailman suurimmat luonnonvarat. Niiden kaappaaminen vaatii Venäjän sisäistä romauttamista ja alueellista pirstomista. Kun itse maan kansalaiset eivät sitä halua, yritetään muita keinoja.
Yksi keinoista on Venäjän läntisten rajanaapureiden horjuttaminen ja lähes toteutunut Yhdysvaltojen ja EU:n rakennelma niille myötämielisten itäisten puskurimaiden ketjusta. Toinen yhtä pitkäkestoinen keino on ollut markkinoida Venäjän ”oppositiojohtajia”. Heistä Navalnyi on jäänyt 2000-luvun alusta alkaen lännen ykkösmieheksi.
Suomen ulkopoliittinen johto – Niinistö, Marin, Haavisto – on julistautunut Navalnyin kannattajaksi ja vaatinut hänelle erityiskohtelua. Nuo vaatimukset ovat suoraa puuttumista Venäjän sisäisiin asioihin. Moista ei ole nähty sitten 1930-luvun mustien vuosien jälkeen.
Suomen ja suomalaisten etu vaatii palaamista sotien jälkeisiin naapuriystävyyden ja rauhanpolitiikan vakaisiin vuosikymmeniin. Nyt valitulla vaarallisella tiellä ei ole näköpiirissä muuta kuin lisää vaaroja.
Työkansan Sanomat 3/2021
Naulan kantaan! Varsinkin vasemmistoliitto on naiiviuudessaan ollut muiden oikeistolaisten vietävänä,romahdus odottaa.