Sanotaan että sodan ensimmäinen uhri on totuus. Se pitää paikkansa myös kylmän sodan ollessa kysymyksessä.
Väärien tietojen tarkoitushakuinen käyttäminen tai oikean tiedon pimittäminen omien etujen ja vaikutusvallan lisäämiseksi on ollut vallankahvassa sinnittelevien käytössä jo antiikin ajoilta asti.
Samat konstit toimivat tänäänkin, merkittävissä suomalaisissa medioissa sekä somessa.
Rauhan puolesta sotaa vastaan
Suomi allekirjoitti 1947 Pariisin rauhansopimuksen. YYA-sopimus solmittiin 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välille. Vuoden 1950 presidentinvaaleissa nousi Juho K. Paasikiven vastaehdokkaaksi Urho Kekkonen, josta vaalien jälkeen tuli pääministeri.
Kekkosen allekirjoitettua 1950 Tukholman rauhanvetoomuksen, kohdisti CIA häneen vihamielisen mustamaalauskampanjan, joka jatkui yli kahden vuosikymmenen ajan. Kekkosen visioissa kangasteli Pohjolan ydinaseeton vyöhyke, rauhan vahvistaminen ja kansainvälisen turvallisuuden lisääminen.
CIA tyrmäsi yksiselitteisesti lisääntyneen kiinnostuksen rauhanliikettä sekä ydinaseetonta vyöhykettä kohtaan.
Urho Kekkosen tultua 1956 presidentiksi, alkoivat Suomen ulkopolitiikassa puhaltaa uudet ja raikkaammat tuulet. Jo 20-luvulla alkanut nokittelu idän suuntaan ja Akateemisen Karjala Seuran julkinen Suur-Suomi uhittelu siirrettiin sivuun.
CIA ryhtyy toimeen
Yhdysvaltojen tiedusteluraporttien mukaan Kekkosen virhe oli se, että hän allekirjoitti 1950 Tukholman rauhanvetoomuksen. Mutta samojen lähteiden mukaan UKK:n suurin moka oli se, että hän oli ollut solmimassa YYA-sopimusta Venäjän kanssa Moskovassa.
CIA:n virkailija Austin Goodrich, jonka CBS-televisioyhtiö lähetti ”toimittajaksi” Suomeen, antaa kirjassa Study in Sisu (1960) Kekkosen johtamasta Suomen ulkopolitiikasta kielteisen ja halveksivan kuvan.
Toimittaja ja Berliinin vapaan yliopiston professori R. Löwenthal kirjoitti 1960-luvulla useita artikkeleita Encounter-lehteen, joka oli CIA:n tunnetuimpia julkaisuja. Kirjoituksillaan Löwenthal halusi vahingoittaa Paasikiven ja Kekkosen rauhanomaista ulkopoliittista linjaa nimittämällä sitä suomettumiseksi.
Löwenthalia komppasivat kirjoituksillaan ranskalainen kirjailija ja filosofi Raymond Aron sekä saksalainen CSU- puolueen johtaja Franz Josef Strauss. Länsi-Saksassa pidettiin jopa suomettumisseminaareja, joissa CIA:n tiedusteluvirkailijat sekä lehtimiesagentit toimivat Suomen ulkopolitiikan asiantuntijoina.
CIA:n tavoitteena oli Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin vakauteen ja rauhaan pyrkivän ulkopolitiikan arvostelu sekä hiillostaa Espanjaa liittymään Natoon. Erilaisia painostuskeinoja käyttäen CIA yritti saada uusia liittolaisia USA:n Vietnamissa harjoittamalle aggressiiviselle sotapolitiikalle.
Suomettumistermi osoittautui käyttökelpoiseksi lyömäaseeksi Euroopassa sekä Suomen sisäpolitiikassa.
Suomen sotilaallisen liittoutumattomuus koetuksella
Kekkonen torjui useita ehdotuksia Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista, vaikka niitä ei tehty vihamielisessä tarkoituksessa.
Kekkonen tähdensi suorapuheisesti Suomen pysyvän sotilasliittojen ulkopuolella puolueettomana ja liittoutumattomana maana.
Suomen puolueettomuuspolitiikan pitkän aikavälin tavoite oli Euroopan turvallisuuden vahvistaminen ja sen huipentuma oli ETYK-kokous vuonna 1975.
Vanhan liiton miehet UKK:n kimpussa
Sodan jälkeen Suomessa kielletyn AKS:n toimintaa jatkoi Vapauden Akateeminen Liitto. Sen aktiivijäsenet pyrkivät vastustamaan kaikin keinoin Suomen rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa.
Professori Risto Alapuro toteaa kirjoituksessaan, että puolustusvoimien palveluksessa oli 1968 huomattava määrä yhä AKS:n taustan omaavia everstiluutnantteja, everstejä ja kenraaleita. Yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoreita oli viisi ja professoreja yli sata.
Suomen evankelisluterilaisen kirkon silloisesta yhdeksästä piispasta seitsemän oli AKS:n valan vannoneita entisiä jäseniä. Vuorineuvoksia oli neljä ja pääjohtajia kahdeksan. Näiden lisäksi oli hallitusneuvoksia, ylijohtajia ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, korkeimman oikeuden jäseniä ja hovioikeuden neuvoksia ja esittelijäneuvoksia.
Eräs kekkosvastaisuuden keskeisimmistä suomalaisista politiikoista oli kokoomuksen Tuure Junnila, Honka-liiton ideanikkari ja puuhamies.
Ehrnroothin SPK ja Peter Kankkonen alias V. I. Punasola
Georg C. Ehrnrooth lähti 1973 ovet paukkuen RKP:stä ja perusti Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen (SPK). Puolueen missio oli Suomen puolueettomuuden ja Kekkosen vastustaminen.
Puolueen puheenjohtajan G. Ehrnroothin apulaisena hääräili puuhakas ”hengenmies”, teologian ylioppilas ja ”tietokirjailija” Peter Kankkonen, alias V. I. Punasola. Vuonna 1976 julkaistiin Peter Kankkosen nimellä sepite Suomettuva Suomi, ja 1978 ilmestyi salanimellä kirjoitettu kirja Reality of Finlandization.
Kirjan liitteessä pyrittiin osoittamaan ETYK-hanke täysin hyödyttömäksi ja joutavaksi poliittiseksi tuherteluksi. Liitteen kirjoittaja oli CIA:ssa ja Hoover-instituutissa työskennellyt agentti William Buckley, joka pistäytyi Suomessa 1977 rahasalkkuineen houkuttelemassa uutta puhtia kekkosvastaisuuden hiipuvaan hiillokseen.
Kirjat sisälsivät tökerösti väärennettyjä karttoja sekä ällistyttäviä ja hupaisia väitteitä, joissa hyökättiin kiihkeästi Suomen liittoutumattomuuspolitiikkaa vastaan.
BBC:n iskuryhmä ilmestyi 1973 kesäiseen Helsinkiin Suomen Kuvalehden eli ”herrasväen Hymyn” vieraaksi. Ryhmä oli tekemässä kansainväliseen levitykseen tarkoitettua kohudokumenttia Karhu naapurissa. Siksi ainoastaan maan korkein johto olisi kelvannut ohjelmaan haastateltavaksi.
G.C. Ehrnroothin tähtihetki
Karhu naapurissa-ohjelman ainoa suomalainen esiintyjä oli Georg Ehrnrooth, joka esiteltiin ohjelmassa opposition johtajana. Ohjelmassa ei hiiskahdettu sanallakaan, ettei tällä ”oppositiojohtajalla” ollut edes kansanedustajia Suomen eduskunnassa.
Dokumentissa Ehrnrooth ilmaisi tuskansa Suomen ulkopolitiikan aiheuttamista haitoista maan kansalaisille ja suomalaisille yrityksille.
Silloinen Yleisradio ei ostanut ylihintaista, yksipuolista ja heikkotasoista ohjelmaa, mikä sai niskaansa hyvin koordinoidun ryöpytyksen ”puolueisiin sitoutumattoman” oikeistomedian taholta, kaikilla suomettumistehtailun kirpeimmillä mausteilla höystettynä.
Naton sotilastiedustelun tuhertelua
Der Spiegel ja Paris Match julkaisivat 1980 Peter Kankkosen haastatteluihin ja kirjoituksiin perustuvia ja kohua aiheuttaneita juttuja Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Länsi-Saksassa näitä kyseenalaisia kirjoituksia levitettiin Adenauer-säätiön kautta.
Kankkosen kohuhaastatteluja ja kirjoituksia julkaistiin muissakin Nato-maissa, kuten Englannissa, Tanskassa ja Norjassa. Welt am Sonntag -lehti hyökkäsi 1981 kiihkeästi tiedustelulähteisiin viitaten Suomen ulkopolitiikkaa vastaan.
Kun lehden päätoimittajalta tivattiin ”Kuka tai mikä on lähteenne?”, hän totesi lähteen olevan Nato ja sen tiedusteluelimet. Hän lupasi esittää pitävät todisteet asiasta. Luvattuja todisteita ei milloinkaan esitetty, ja lähes huomaamaton oikaisu julkaistiin vasta useiden kuukausien kuluttua.
Suomen rauhantahtoinen linja piti
Suomen rauhantahtoinen linja piti kampituksista huolimatta.
Kekkonen lienee ollut ainut eurooppalainen valtiomies, joka on puheessaan julkisesti paheksunut CIA:n toimintaa.
Puhuessaan Helsingin 1962 nuorisofestivaaleilla, Kekkonen totesi CIA:n puuttuneen Suomen sisäisiin asioihin jakamalla Suomen ulkopolitiikan vastaista aineistoa Helsingin seudulla.
Henrik Sotka
