2000-luvun alun Afganistanin ja Irakin sodat koskettavat laajuudeltaan ja seurauksiltaan koko maailmaa. Historian nykyaikaisimmalla aseistuksella ja puolella miljoonalla sotilaalla varustetun USA:n ja sen liittolaisten hyökkäys jatkuu vieläkin sisällissotana Afganistanissa ja Irakissa.
Suunnitelmat uusista sodista ja miehitettävistä valtioista ovat olleet jo vuosia valmiina USA:n ja EU:n imperialistien pöytälaatikoissa. Tästä kertovat tapahtumat Egyptissä, Tunisiassa, Libyassa, Syyriassa ja monissa Afrikan raaka-ainerikkaissa maissa.
Koko toisen maailmansodan jälkeinen ajan on valmistettu sotakalustoa ja laadittu suunnitelmia aseiden käytöstä. Porvarilliset ja sosialidemokraattiset puolueet ovat varustaneet kaikissa kehittyneissä kapitalistisissa maissa armeijoita käydäkseen imperialistisia sotia. Tavoitteena on lohkaista maailman raaka-aineista, markkinoista ja vallasta yhä suurempi osa.
Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman voimankäyttöä, koska maailman alueet, rikkaudet ja markkinat on aiemmin jaettu jo kaksi kertaa. Siksi tarvitaan aseistettua voimaa kolmannen uudelleenjaon suorittamiseksi.
Määrärahat aseisiin ja uudet sodat, jotka jatkuvat eri muodoissa Afganistanin, Irakin, Libyan ja Syyrian miehityksen ja sisällissotien jälkeenkin, on aina kuten nytkin puettu valheellisiin tunnuksiin. Väitetään, että sotaa käydään isänmaan, kansallisen turvallisuuden, demokratian, ihmisoikeuksien, vapauden ja uskonnon puolesta hirmuhallitsijoita vastaan. Näillä valheellisilla tunnuksilla USA:n ja lännen talouselämä ja poliitikot ovat terrorisoineet maailmaa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan.
USA:n käynnistämissä imperialistisissa sodissa on murhattu miljoonia ihmisiä. Vammautuneita ja muita näiden sotien uhreja on kymmenin miljoonin. Näissä sodissa on tuhottu omaisuutta sekä kulttuurin ja ihmisyhteiskunnan kehityksen historiaa korvaamattomat määrät.
Imperialistinen kapitalismi elää luhistumisensa aattoa
Imperialistisen kapitalismin kehitystä tarkasteltaessa ei voi välttyä johtopäätökseltä, että se on saavuttanut tuotannon ja pääomien keskittymisen, yhteen kietoutumisen ja aseistuksen voimassa uuden vaarallisimman vaiheen. Tämän vuoksi edessä on kapitalististen maiden kriisien, ristiriitojen ja sotilaallisten konfliktien lisääntyminen.
Tämän kehityksen katkaiseminen on nykypäivän tärkein kysymys, ja siksi työväenliikkeen on voitava irtautua imperialistisista ja globaalipolitiikkaa tukevista hallituksista. Myöskään laajat rauhan puolesta toimivat nuorisojoukot eivät onnistu hyvissä tavoitteissaan, ellei tunneta sotien perussyytä – kapitalistisen yhteiskunnan imperialistista kehitysvaihetta, mistä sodat nykyisinkin sikiävät.
Afganistanin, Irakin, Libyan, Syyrian sotia ja mahdollisia uusia hyökkäyssotia, joita on jo suunnitteilla, ei voida väittää esimerkiksi uskonsodaksi, vaikka uskontoa käytetään sodan puolustamiseksi. Eikä hyökkäyksiä voida selittää demokratialla, vapaudella tai isänmaan puolustamisena. Ainoa ja tieteellisesti osoitettu syy sodalle, kuten kahdelle maailmansodalle, on imperialistisen kapitalismin mätäneminen yhteiskuntajärjestelmänä.
Tästä seuraa, että työväenliikkeen on tehtävä seuraava johtopäätös: kaikkien kansojen, kansallisuuksien ja uskontojen kannalta katsottuna nyt käynnissä olevien Lähi-idän hyökkäyssodan ja tulevien sotien pitäisi päättyä selvästi taantumuksellisimman ja vaarallisimman terrorivaltion USA:n tappioon. USA edustaa kaikkein räikeintä terrorismia, toisten maiden sortamista ja imperialistisia tavoitteita kapitalististen maiden kamppaillessa keskenään etuoikeuksistaan eri puolilla maailmaa.
Työväenliike ei voi olla imperialistisen kapitalismin yhteistyökumppani
Tästä tietoisena kommunistit työskentelevät sen puolesta, että työväenluokka, rauhantahtoiset väestökerrokset ja nuoriso näkevät sotien perussyyt. Kun väistämättä sodan myötä myös sen uhrien määrä kasvaa, niin sitä selvemmin työläiset ja sodan vastustajat näkevät, että kapitalistinen järjestelmä on siirrettävä historiaan, jotta maailman kansat saisivat turvatun demokraattisen tulevaisuuden.
Tällaisen muutoksen mahdollisuudet näyttävät tänään vaikeilta, koska monen kansakunnan työväenpuolueet ja erikoisesti ammattiyhdistysliike on sidottu porvarillisiin hallituksiin.
Vuoden 1944 jälkeen Suomelle avautui rauhan ja demokratian rakennustyön kausi. Kommunistinen liike sai julkiset toimintamahdollisuudet. Sen ehdotuksista ja työväestön tuella esitetyille uudistuksille saatiin poliittista voimaa ja se pakotti porvarillisen rintaman ja sosialidemokraattiset toimijat myönnytyksiin ja esitettyjen uudistusten toteuttamiseen.
Tällä kaudella ominainen kehitys ruokki mielialoja mahdollisuudesta rauhanomaiseen, asteittaiseen kehitykseen yhteiskunnallisten perusrakenteiden muuttamiseksi työtätekevien etujen mukaisesti. Tätä perusteltiin väitteellä, että kapitalistinen järjestelmä olisi muuttunut humaaniksi, ihmiskasvoiseksi kapitalismiksi.
Tällä kaudella kehittyi työväen keskuuteen pikkuporvarillinen, byrokraattinen mukana kulkijoiden kerros. Heidän taholtaan esitettiin, että porvarillinen yhteiskunta muuttuu sosiaalisessa mielessä yhä enemmän yhdenmukaiseksi, että luokkataistelu on siirtynyt menneisyyteen, että työväenluokka muuttuu kapitalistisen järjestelmän yhteistyökumppaniksi, joka on yhtäläisesti kiinnostunut porvarillisen yhteiskunnan kukoistuksesta.
Työtätekeville uskoteltiin, että työväenluokan maailmankatsomus ei enää vastaa heidän nykyistä elintasoaan eikä aineellisia ja henkisiä etujaan. Nämä voimat saivat alistettua työväenliikkeen porvarillisen politiikan tukijaksi. Tämä kehitys on erittäin selkeästi vaikuttanut ammattiyhdistysliikkeen byrokraattisen ja korporatiivisen johdon muuttuessa kapitalistisen järjestelmän yhteistyökumppaniksi. Esimerkkinä tästä on jotoisen maailmansodan aattona tehty ns. ”kihlaussopimus” ja vuoden 2000-luvun keskitetyt nollatupot ammattiyhdistysliikkeen johdon ja kapitalistien kesken.
Nyt ammattiyhdistysliike ei toimi työläisten etujen puolesta, mistä tuloksena Suomessa on puoli miljoonaa työtöntä, yli miljoona pätkätyöläistä ja työläisten osuus kansantulosta pienenee ja voitot kasvavat kasvamistaan. Niitä siirretään vuosittain ulkomaisiin veroparatiiseihin ja keinottelupääomaksi miljardeja euroja. Parhaillaan valmistellaan lopullista iskua kaikkien niiden sosiaali-, terveys-, koulutus- ja talousuudistusten mitätöimiseksi, joita taistellen saavutettiin sotien jälkeisellä kaudella.
Hallituksissa istuvat työväenliikkeen edustajat ovat hylänneet työväen edut ottaessaan tilalle porvarillisen ”uudistuspolitiikan”, johon ovat aina kuuluneet asemäärärahat porvarillisen järjestelmän kansallisena tukena – samalla kieltäen perustotuuden, että työläisille ei ole etua asetuotannosta.
Asetuotanto perusteluna työpaikkojen säilyttämiseksi on petosta, koska vastaavan rahan käyttäminen kansalaisten tarpeita varten lisäisi työpaikkoja huomattavasti enemmän. Samaan aikaan kun heikennetään lasten päivähoitoa, nuorten koulutusta, terveydenhuoltoa ja kasvatetaan sosiaalituen varassa elävien varattomien ihmisten ja perheiden määrää, voidaan ostaa satoja panssareita, ohjuksia, miehittämättömiä lennokkeja, osallistua sotilasliitto Naton ilmavalvontaan ja suunnitella Hornet-hävittäjien korvaamista uusilla miljardiluokan koneilla. Tämä ei ole kansamme etujen mukaista.
Hallitus ja ay-liikkeen johto sotien puolella
Työväenliike Suomessa on osa kansainvälistä työväenliikettä, jonka edut eivät vaadi sotaa toisen maan työläisiä vastaan, sillä sodassa on kyse vain kapitalistien eduista.
Siitä, miten väärin asiaymmärretään, käyköön esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen toiminta. Se on vetäytynyt täysin hiljaiseksi, kun imperialistiset hyökkäyssodat ovat käynnistyneet ja Suomen hallitus ja eduskunta eivät esitä vaatimuksia sotien lopettamiseksi, vaan päinvastoin lisäävät asevientiä sekä aseiden ostoa ja osallistuvat sotatoimintaan ja valmistautuvat sotaan.
Ainoa oikea vaatimus on imperialistisen sodan vastainen taistelu. Se on ainoa oikea tie kansojen todelliseen vapauteen ja rauhaan maailmassa. Nämä tosiasiat voivat kieltää vain ne, joiden tavoitteet on sidottu porvarilliseen politiikkaan. Heille tippuu murusia kapitalistien kasvavista voitoista.
Tämän pienen etuoikeutettujen ryhmän liitto kansallisen porvariston kanssa johtaa sen ”porvarillisen laillisuuden” nöyrään hyväksymiseen, syvään epäluottamukseen työväestöä kohtaan ja toisaalta luottamukseen porvarilliseen politiikkaan. Se on liitto porvariston kanssa, porvariston riistämää työväenluokkaa vastaan.
Tätä tosiasiaa ei muuta miksikään se, että eduskunnassa annetaan mahdollisuus muutaman ”radikaalin” pitää puheenvuoroja. Nämä puheenvuorot ovat välttämättömiä kulisseja uskotella kansalaisille, että vaikutamme asioihin toimimalla porvarillisen politiikan hallituksissa. Jättiläismäisillä, jatkuvasti kasvavilla voitoilla kannattaa lahjoa ”työväen johtajia”. Tämä porvarillistunut ylin kerros on elintavoillaan, työpaikoillaan ja palkoillaan mukautunut porvarilliseen maailmankatsomukseen.
Tämä kerrostuma on porvariston tärkein tuki työtätekevää kansaa vastaan. Siihen kuuluu porvariston varsinaisia asiamiehiä, kuten SKP:n konkurssiin johtaneet puolueen puheenjohtajat ja toimitsijat, mutta myös työläisiä, maanviljelijöitä ja kulttuurityön tekijöitä, joita lahjotaan avoimesti tai peitetysti, tuhansin keinoin.
Tällaisen nöyristelyn vuoksi ovat nuoret, työtätekevät ja eläkeläiset pettyneet puolueisiin ja ammattiyhdistysliikkeeseen, ja siksi kansalaisten keskuuteen on levinnyt välinpitämättömyys osallistua työväen järjestötoimintaan tai kansallisiin vaaleihin.
Perusteellinen muutos on ajankohtainen ja välttämätön. Siksi on toimittava rauhan puolesta. Tämä työ johtaa työtätekevän kansan etujen mukaiseen voittoon.
Hyväksytty Kommunistisen työväenpuolueen 21. edustajakokouksessa 10.-11.5.2014
Luettavuuden sujuvoittamiseksi lisätty kappalejakoa ja yksi väliotsikko 8.2.2023