Erityisesti nyt kun kapitalistinen militarismi ja muukalaisviha jylläävät, Marja-Leena Mikkolan 2004 julkaistu kirja Menetetty lapsuus: suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44 on erittäin ajankohtainen. Kirja antaa äänen suomalaisten miehittäjien keskitysleireille joutuneille ihmisille ja kertoo vaikuttavasti sodan, rasismin ja imperialismin aiheuttamasta kärsimyksestä.
Heti aluksi on sanottava, että Mikkola ei ole kommunisti ja jopa poikkeaa paikoin täysin aiheesta esittääkseen perättömiä kommunismin vastaisia väitteitä (näyttää, että kapitalismissa kaikkien tietokirjailijoiden täytyy tehdä niin). Hän on kuitenkin teoksessaan kerännyt erittäin arvokasta aineistoa, joka perustuu tutkimukseen ja lähteisiin, toisin kuin hänen väitteensä kommunismia vastaan.
Monet suomalaiset eivät tänä päivänä edes tiedä, että kun Suomen sotajoukot liittyivät 1941 natsi-Saksan hyökkäykseen Neuvostoliiton kimppuun, ne samalla miehittivät osan Neuvosto-Karjalaa ja perustivat sinne rasistisen, kolonialistisen hallinnon, rotuerottelun järjestelmän sekä keskitysleirejä paikalliselle väestölle. Karjala oli tarkoitus puhdistaa venäläisistä ja liittää osaksi ”Suur-Suomea”.
Kyseessä oli Mannerheimin ja Suomen sotajohdon hanke, jonka ideologisina arkkitehteinä sekä organisatorisina johtajina toimi pääasiassa fasistinen AKS-järjestö (Akateeminen Karjala-Seura) sekä natsipuolue IKL, joissa oli paljolti jäseninä samoja henkilöitä.
Neuvosto-Karjala kiinnosti Suomen ja Saksan kapitalisteja erityisesti sen mineraaliesiintymien sekä ”vihreän kullan” eli arvokkaiden metsien takia.
Suur-Suomi-hanke oli fasistien unelma, joka muistuttaa lähinnä painajaisunta – mutta se ei ollut unta, vaan täyttä totta.
Tulen tässä artikkelien sarjassa käsittelemään Marja-Leena Mikkolan kirjan pohjalta suomalaisten fasistien miehityshallinnon eri puolia. Kirja perustuu arkistolähteisiin ja historiankirjoihin sekä laajoihin keskitysleirivankien haastatteluihin. Haastateltavat olivat kaikki lapsia joutuessaan leireille, osa karjalaisia, osa venäläisiä.
Suomalaisten perustamasta miehityshallinnosta kiinnostuneille voin suositella myös everstiluutnantti Helge Seppälän teosta Suomi miehittäjänä 1941–1944 ja Suur-Suomi-aatteesta ja AKS:stä Leo Martti Niemisen teosta Suur-Suomi saasta.
Suur-Suomi-suunnitelma
Suomen poliittisen johdon tarkoituksena oli Itä-Karjalan valloittaminen ja liittäminen Suomeen. Sen rikkaudet oli anastettava ja paikallinen väestö etnisesti puhdistettava.
Etninen puhdistus oli tarkoitus suorittaa telkeämällä venäläiset ja muut ei-toivotut kansallisuudet (ns. ”epäkansalliset”) keskitysleireihin, joissa heistä suuri osa näännytettäisiin kuoliaaksi orjatyövoimana ja loput tapettaisiin tai karkotettaisiin maasta.
Vuonna 1943, kun Suomen johtajat ymmärsivät, että sota tullaan häviämään, he halusivat parantaa imagoaan länsiliittoutuneiden silmissä ja leirien nimi muutettiin ”siirtoleireiksi”. Sitä aiemmin käytettiin nimitystä ”keskitysleiri”.
Suomalaiset miehittäjät jakoivat Karjalan väestön ”rodun” perusteella eri kasteihin: ”kansallisiin” ja ”epäkansallisiin”, joista ensin mainittuja pidettiin ”Suomenheimoisina” eli ”heimoveljinä”. ”Epäkansalliset” oli tarkoitus tavalla tai toisella hävittää, heitä kohdeltiin huonommin, he saivat pienempiä ruoka-annoksia, he joutuivat orjatyöhön eikä heillä ollut ihmisoikeuksia.
Karjala oli tarkoitus ”suomalaistaa” asuttamalla ja täyttämällä se ”kansallisilla”. Karjalaiset eivät useinkaan osanneet Suomea, mutta heidät oli tarkoitus opettaa siihen, vaikka väkisin, ja venäjän puhuminen kiellettiin. Myös ateismi ja ortodoksinen usko haluttiin kitkeä ja käännyttää väestö Suomalaiseen ev.lut.-uskoon.
Natsi-Saksan joukot myös vangitsivat muita suomalais-ugrilaisia Neuvosto-kansoja: vepsäläisiä, inkeriläisiä ja muita, joita oli tarkoitus käyttää Karjalan asuttamiseen, sen ”suomalaistamiseen”. Tämä sen takia, että venäläisten hävittämisen jälkeen alue olisi varsin tyhjä ja oli autioitunut jo valmiiksi, koska valtaosa karjalaisista oli paennut suomalaista hyökkääjää.
Tutkijat Väinö Auer, Eino Jutikkala ja Kustaa Vilkuna kirjoittivat sotajohdon käskystä vuonna 1941 teoksen ”Suomen elintila” eli Finnlands Lebensraum, jonka oli tarkoitus käyttää natsilaista retoriikkaa ja perustella Saksalle, että Karjala kuuluu Suomelle.
Suomen päättäjät toimivat IKL:n ja AKS:n johdolla
Suomen eduskuntapuolueet olivat jokseenkin yksimielisiä Karjalan valloittamisesta. SDP:ssä jotkut hiukan epäröivät, mutta eivät hekään vastaan sanoneet. Sen sijaan SDP oli jo erottanut kuusi kansanedustajaansa, koska he olivat vaatineet rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Tammikuussa 1941 nuo kansanedustajat olikin jo laitettu Suomessa vankilaan.
Mikkola kirjoittaa: ”Arkistotiedoista näkyy, että Suomen eduskunta keskusteli vuoden 1941 aikana kahdesti sodan päämääristä, että kokoomus ja IKL asettivat tavoitteeksi Itä-Karjalan liittämisen Suomeen, että maalaisliiton eduskuntaryhmä teki lokakuussa päätöksen Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumisesta Suomelle ja että myös puolustusvoimien korkein johto oli asian takana. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa mielipiteet hajosivat ja vaihtelivat.” (s. 62*)
Siitä harvoin puhutaan nykyään mitään, mutta natsilainen IKL ja AKS olivat itseasiassa johtavassa asemassa Suomen Karjalan politiikassa niin, että valtio noudatteli heidän linjaansa.
Siteeraan Mikkolaa: ”eräässä AKS:n kirjoituksessa… todettiin vuonna 1943 Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuuluvan Suomelle. Maailmanpoliittisen tilanteen niin salliessa raja oli asetettava ”edemmäksi” ja kaikki vieras väestö poistettava Suomelle tulevalta alueelta ”kansallisen eheytemme ja rodun terveyden takia”.
Sitä tarkoitusta varten tultaisiin siis pystyttämään noita leirejä, joista venäläiset oli tarkoitus kuljettaa ”muualle”. Ja tuossa miehitysajan äärinationalistisessa ilmapiirissä tulisi näkymään vahva AKS:läinen panos, järjestöllä olisi sotilashallinnossa keskeinen asema, sen ideologia johtaisi tulevia ratkaisuja.” (s. 62–63)
Mikkola jatkaa: ”jo 8.7.1941, siis ennen Itä-Karjalan miehitystä, Päämaja oli antanut seuraavan käskyn:
”Kohta 4…Venäläinen väestö on vangittava ja toimitettava keskitysleireihin” (Puolustusvoimain ylipäällikkö, Sotamarsalkka MANNERHEIM. Yleisesikunnan päällikkö, Kenraalimajuri W. E. Tuompo)
Siinähän se on, alkufanfaari, joka pani joukot marssimaan. Tuo kohta 4 johti siihen, että minulla on nyt edessäni kuva piikkilanka-aidan takana seisovista lapsista ja portista, jonka kyltissä lukee suomeksi ja venäjäksi, että leirille pääsy ja seurustelu aidan läpi on ampumisen uhalla kielletty.” (s. 63–64)
Suomen sotilaallinen johto tajusi kyllä, että karjalaiset eivät kokeneet itseään suomalaisiksi, ylläpitivät läheisiä suhteita venäläisiin, eivätkä puhuneet suomea. Sen tähden suomalaisessa sotapropagandassa karjalaisia ei tunnustettu omaksi kansakseen, eikä heidän kieltään omaksi kielekseen, vaan ainoastaan ”suomen murteeksi”.
Mikkola kirjoittaa: ”heinäkuussa 1942, Päämaja jo jakaa ohjeita ”Itä-Karjalan kysymyksen ja nykyisen sodan tähänastisten vaiheiden käsittelystä julkisuudessa”… Oli… korostettava sitä, että Itä-Karjala oli karjalaisten maata… ”venäläisyydellä ei täällä ole mitään juuria”. Ei pitänyt puhua Itä-Karjalan kansasta vaan väestöstä, ei karjalan kielestä vaan murteesta. Itäkarjalaisten huonosta suomen kielen taidosta ei pitänyt puhua” (s. 65)
Suomalaiset hyökkääjät eivät todellisuudessa vapauttaneet Karjalan kansaa, vaan alistivat heidät siirtomaaorjuuteen.
Tomi Mäkinen
*Artikkelini kaikki sivunumerot viittaavat Mikkolan kirjaan, ellei toisin mainita.
Työkansan Sanomat 7/2023