Esittely Marja-Leena Mikkolan kirjasta ”Menetetty lapsuus”
Erityisesti nyt kun kapitalistinen militarismi ja muukalaisviha jylläävät, Marja-Leena Mikkolan 2004 julkaistu kirja Menetetty lapsuus: suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44 on erittäin ajankohtainen. Kirja antaa äänen suomalaisten miehittäjien keskitysleireille joutuneille ihmisille ja kertoo vaikuttavasti sodan, rasismin ja imperialismin aiheuttamasta kärsimyksestä.
Siirtomaahallinnon perustaminen Itä-Karjalaan
Mannerheimin kirjeessä valtioneuvostolle 20.9.1941 todetaan, että Itä-Karjala tullaan liittämään Suur-Suomeen, mutta se tulee vaatimaan laajaa asutustoimintaa, siirtolaisten tuomista alueella. Sinne on aikaansaatava Itä-Karjalan maa-asiain toimikunnan mukaan ”entisistä aliupseereista ja jääkäreistä” koostuva ”vankka suomalainen talonpoikaisasutus”. Toimikunnan mukaan ”rajoillemme olisi luotava sotilaskasti” joka hallitsisi aluetta. ”Rajaseudun siviilivirat ja toimet on täytettävä yksinomaan sodassa ansioituneilla reserviläisillä ja lotilla.” (s. 307)
”Toimikunta arvioi, että Itä-Karjalaa ei pitäisi liittää Suomen hallintokoneistoon sellaisenaan… alueelle olisi luotava erikoishallinto.
Toimikunnan puheenjohtaja, Itä-Karjalan sotilashallintokomentaja, varatuomari ja [puufirma] Enso-Gutzeitin vuorineuvos [eli suurkapitalisti], everstiluutnantti V. A. Kotilainen piti selvänä, että venäläiset siirretään kokonaan pois… ja, että raja-alueelle järjestetään suoja-alueet, jotka varataan ”etuoikeutettua väestöryhmää varten”. (s. 307)
”virallisesti sodan päämääränä pidettiin turvallisuutta… mutta samalla Itä-Karjalaan investoitiin pääomia, jotka olivat hämmästyttävän suuria… keskustelua alueen metsärikkauksista ja Kuolan nikkelistä hillittiin ja että erityisesti Englanti epäili Suomen väitettä, jonka mukaan pyrkimys edetä Vienaan asti olisi vain sotilaallisen turvallisuuden sanelema.” (s.61)
Etninen puhdistus ja uudisasuttaminen
AKS-propaganda oli vuosikymmeniä väittänyt, että karjalaiset elivät Neuvostoliiton ikeen alla ja odottivat vain ”suomalaisia vapauttajia”. Suomalaiset miehittäjät huomasivat kuitenkin kylien autioituneen, niiden asukkaiden paenneen, jotka vain ehtivät, tai heidän liittyneen Neuvosto-armeijaan tai hyökkääjien vastaisiin partisaaneihin.
”Suomalaisten arvio hallittavan alueen väestöstä oli 762 400 asukasta, joista 149 000 suomensukuisia. Kun suomalaiset sitten valtasivat laajoja alueita Neuvosto-Karjalasta, kävi ilmi että väestöä oli Itä-Karjalaan jäänyt tuskin viidesosaa siitä mitä oli odotettu, noin 80 000 ihmistä [suomensukuisia reilu 20,000] …
Suomalaiset olivat toivoneet, että alueelta olisi löytynyt huomattavasti enemmän työkykyistä väestöä, jonka avulla Itä-Karjalaa olisi voitu ”hyödyntää” tehokkaasti… Mutta asevelvolliset ja vapaaehtoiset olivat siirtyneet neuvostoarmeijaan ja partisaaniosastoihin, ammattitaitoinen työvoima oli evakuoitu… Suomalaiset etsivät Vienasta myös runonlaulajia, ainakin tietoja heistä, mutta kuuluisa Anni Lehtonen eli Leppijev oli hänkin paennut” (s.70)
Kirjailija Mikkola siteeraa Olavi Paavolaista, sotilasta, joka kirjoitti sodasta päiväkirjan ns. Synkän yksinpuhelun:
”Valtionrajan ylittämisen Paavolainen kuvaa epävarmana, ahdistavana matkana… Rajantakaiset kylät ovat tyhjiä. ”Missä ovat kansanjoukot jotka tervehtisivät meikäläisiä ’vapauttajina’, kuten nykyinen kansainvälinen sotatermi kuuluu?” (s. 74)
Rotuerottelu
Voidakseen suorittaa etnisen puhdistuksen, oli suomalaisten suoritettava ”tutkimuksia” ja todettava mihin rotuun kukakin Karjalan asukas kuuluu. Suomalaiset fasistit matkustelivat kylissä mittailemassa ihmisten kalloja, kuin mitkäkin siirtomaaherrat tai natsit.
Lääkintämajuri, anatomian professori Niilo Pesonen ”kertoo suorittaneensa saamansa käskyn mukaan 7.9. ja 15.10.1942 välisenä aikana antropologisia tutkimuksia Äänisniemen paikallisen väestön keskuudessa… Aineisto käsittää 491 henkilöä, jotka valokuvattiin ja joista myös otettiin verinäytteet. Tärkeimpien rotuominaisuuksien määrittelemiseksi tehtiin mittauksia, joiden piiriin kuuluuivat ”ruumiin pituus”, ”pään pituusleveysverranne”, ”morfologinen naamaverranne” sekä silmien ja hiusten väri.” (s. 208)
Tutkija harmitteli väestössä olevan myös ”vieraita rotuaineksia” ja väestön olevan kieleltään kokonaan venäläistä, mutta totesi, että ”pitäisin mainitun väestön liittämistä Suur-Suomen väestöön erittäin luonnollisena ja oikeaan osuneena toimenpiteenä.” (s. 208)
Helge Seppälä osoittaa myös kirjassaan Suomi miehittäjänä vakuuttavasti ”rotu-tieteen” järjettömyyden ja tarkoitushakuisuuden. Suomalaiset sotavoimat olivat valloittaneet alueen, jossa väestö ei ollut lainkaan Suomen kielistä ja oli vahvasti sekoittunut venäläisten kanssa, varmaankin ollut sellaista aina. Silti valloituksen oikeuttamiseksi oli pakko väittää alueen olevan rodullisesta suomalaista, ja kiistettävä karjalaisten olevan itsenäinen kansakunta.
”Sotilasvirkamies, fil.maist. Reino Peltola puolestaan teki kieli- ja kansatieteellisen tutkimusmatkan Äänisniemeen syys-lokakuussa 1942” ja harmitteli karjalaisten olevan ”kovin lojaali venäläiselle hallinnolle” (s. 208–209)
Lisäksi hän totesi yksityisesti, että väitteeseen, että Karjala on ollut historiallisesti suomalainen on suhtauduttava ”erittäin epäilevästi”. (s. 209)
”Hän esittää oletuksenaan, että… suomenheimoinen väestö olisi ”sittemmin kielellisesti täysin venäläistynyt ja rodultaan luultavasti suuresti sekaantunut venäläisiin”… Kylien vanhimmillakaan asukkailla ei kuitenkaan ole minkäänlaisia tietoja siitä, että heidän kotikylässään olisi koskaan puhuttu muuta kieltä kuin venäjää.” (s. 209)
Suomalaisia hyökkääjiä ei vähääkään kiinnostanut Karjalan kansalaisten todellinen itsemääräämisoikeus, vaan he systemaattisesti valehtelivat aiheesta oikeuttaakseen valloituksensa. Todellinen itsemäärääminen ei tietysti perustuisi ”rotuun” laisinkaan, vaan alueen kansojen tahtoon, josta hyökkääjät eivät piitanneet.
Karjalaisten kohtelu
Siitä huolimatta, että karjalaisia romantisoitiin propagandassa ja koko valloitusretken oli muka järjestetty heidän ”pelastamisekseen”, myös karjalaisia vangittiin keskitysleireille. Heitä oli ”Aunuksen alueen leireillä, ainakin Iljinskojessa, eli Alavoisten leirillä.” (s. 271)
Suomalaisten pakkotyöleireille kelpasivat näköjään kaikki ”rodut” ja kansat, joita natsit sortivat, myös juutalaiset ja romanit:
”Iljoskojen ns. sahan keskitysleirin ”rutusakki” käsitti 1819 henkeä [melkein puolet lapsia] … Näistä karjalaisia oli 62, venäläisiä 1612, ukrainalaisia 95, tataareja 25, puolalaisia 12, latvialaisia 1, juutalaisia 3, ja jossakin vaiheessa leirille oli joutunut 9 mustalaistakin.” (s. 273)
Vaikka venäläisten vankien kohtelu oli kaikkein kurjinta, kohtelivat suomalaiset fasistit myös ”heimoveljiään” kuin siirtomaa-orjia. Entinen leirivanki, karjalainen I. S. Molostovk sanoi:
”myös meidän [karjalaisten] lasten oli tehtävä [pakko]työtä. Meille sanottiin, että piiska ja työ ovat meille tarpeen” (s. 278)
Mikkola haastatteli Molostovkia:
”Te olitte kuitenkin suomenheimoisia, etuoikeutettuja. Miten se käytännössä näkyi?
Minä en ymmärrä missä sen olisi pitänyt näkyä! Kaikista asiakirjoista käy ilmi, että nämä leirit [joissa häntäkin pidettiin] olivat keskitysleirejä.” (s. 277)
Inkeriläisten ja muiden ”heimoveljien” kohtalo
Suomen liittolainen natsi-Saksa vangitsi inkeriläisiä ja muita suomensukuisia ja heitä oli tarkoitus käyttää vastentahtoisesti valloitetun Karjalan asuttamiseen. Saksalaisten aseveljien huostassa Tallinnassa ”inkeriläisistä oli kuollut yli puolet, ja ylipäätään suomensukuisista vangeista oli menehtynyt noin puolet.” (s. 311)
Näitä suomensukuisia haluttiin käyttää siirtolaisina. Mm. ”Naarajärven järjestelyleirille sijoitettiin 35 suomalaista, 323 inkeriläistä, 26 vepsäläistä, 199 Tverin karjalaista ja yksi Novgorodin karjalainen” (s. 311) siihen tarkoitukseen.
”Inkerinmaalta Viroon siirrettyjen ja Saksalaismiehitykseen jääneiden inkeriläisten siviilien, naisten, lasten ja vanhusten terveydellinen tilanne oli hälyttävä… Myös Inkerinmaalle saksalaismiehitykseen jääneiden siviilien tilanne oli [suomalaisen raportin mukaan] ”kurja”” (s. 312)
Helge Seppälä toteaa valtaosan kaapatuista inkeriläisistä palanneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon (Suomi miehittäjänä, s. 150). Suomessa inkeriläisten palauttamista on aina kuvailtu tragediana, mutta lieneekö ihme, jos he eivät järin tykästyneet fasistisiin ”vapauttajiinsa”?
Tomi Mäkinen
*Artikkelini kaikki sivunumerot viittaavat Mikkolan kirjaan, ellei toisin mainita.
Työkansan Sanomat 8/2023