Itä-Karjalan miehitys ja Suomalaisten perustamat keskitysleirit 1941–44 (Osa 3)

Esittely Marja-Leena Mikkolan kirjasta”Menetetty lapsuus”

Erityisesti nyt kun kapitalistinen militarismi ja muukalaisviha jylläävät, Marja-Leena Mikkolan 2004 julkaistu kirja Menetetty lapsuus: suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44 on erittäin ajankohtainen. Kirja antaa äänen suomalaisten miehittäjien keskitysleireille joutuneille ihmisille ja kertoo vaikuttavasti sodan, rasismin ja imperialismin aiheuttamasta kärsimyksestä.

Mitä Karjalan väestö ajatteli suomalaisista valloittajista?

Mikkolan mukaan miehittäjien ei onnistunut saada väestöä puolelleen ”asiaa eivät auttaneet tilaisuuksien järjestäminen… Suomalaisten levittämiin lehtiin ei luotettu. Useiden pappien auktoriteetti väestön keskuudessa oli olematon.” (s. 131)

”Olavi Paavolainen kertoo Synkässä yksinpuhelussa monista tapauksista, jotka todistavat suomalaisten pitäneen itsenään herrakansana paitsi suhteessa venäläisiin myös Itä-Karjalan ”kansallisiin””. (s. 132)

Suomalaiset imperialistiset hyökkääjät käyttäytyivät röyhkeästi. Paavolainen toteaa: ”Voi hyvin kuvitella, miten katkeroitunutta tuo arvostaan niin ylpeä neuvostoliittolainen sivistyneistö, esimerkiksi opettajattaret, on joutuessaan suomalaisten komennossa täysin alaspainettuun asemaan” (s. 133)

Niinpä ”ei voida missään vaiheessa yleistää käsitystä, että Itä-Karjalan suomensukuinen väestö olisi todella tuntenut yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa” (s. 132)

Suomalaisten hyökkäyksen takia Karjalan kansa joutui surkeaan tilaan. Paavolainen kirjoitti karjalaisista lapsista, että samalla kun miehittäjät mellastavat ””vapautetut heimoveljet” kerjäävät” (s. 176)

”Sotilaat, työkomppaniat, upseerit, lotat eivät Paavolaisen mukaan edes halua ymmärtää sikäläistä elämää… Eivät vain saksalaiset näe Venäjän Karjalan toppatakkisia ukkoja ja akkoja Untermenschin prototyyppeinä, rodullisena pohjasakkana, vaan myös suomalaisten keskuudessa käsitys itäkarjalaisista ”ryssinä” ja ali-ihmisinä on nopeasti korvaamassa ihanteellis-nationalistisen heimoaatteen ”AKS:n kylvämän vihan ja suvaitsemattomuuden seurauksena”, kirjoittaa Paavolainen” (s. 74-75)

Miehittäjät yrittivät kaikkensa murtaakseen karjalaisten vastustuksen. He väittivät vastarinnan olevan turhaa, joten olisi paras tottua suomalaiseen miehitykseen. Miehitetyllä alueella ”Suomalaiset saattoivat radion välityksellä myös kertoa väestölle paikkaansa pitämättömiä uutisia, esimerkiksi että Stalin oli paennut ja eronnut tehtävistään tai että neuvostoarmeija oli lyöty, Moskova ja Leningrad antautuneet saksalaisille jne. Väärän informaation tarkoituksena oli heikentää väestön toiveita neuvostovallan paluusta.” (s. 127)

Kohdistaakseen väestön vihan pois hyökkääjistä, miehitetyllä alueella suomalaisten julkaisemassa lehdistössä ”esiintyi myös saksalaisvaikutteisia antisemitistisiä käsityksiä.” (s. 125)

Karjalan väestö taisteli miehittäjiä vastaan

Suomensukuiset Itä-Karjalan asukkaat järjestivät vastarintaa suomalaisia fasistisia hyökkääjiä vastaan. Helge Seppälän mukaan vastarintaliikkeestä suurin osa koostui karjalaisista, sekä jonkin verran karjalan suomalaisista sekä vepsäläisistä (Suomi miehittäjänä, s. 119).

Kuuluisimpia lienevät Neuvostoliiton sankarin arvonimillä postuumisti palkitut Maria Melentjeva ja Anna Lisitsyna, jotka antoivat henkensä kansansa vapauden puolesta:

”Maria Melentjeva syntyi 1922 talonpoikaisperheeseen, oli karjalainen, siis ”suomenheimoinen” tyttö, joka kävi Prääsän keskikoulun, toimi sairaanhoitajana, ryhtyi sodan puhjettua maanalaiseen työhön selustassa, ilmiannettiin suomalaisille, vangittiin ja teloitettiin… Anna Lisitsyna oli kansallisuudeltaan vepsäläinen, talonpoikaisperheen tytär, opiskeli kirjastonhoitajaksi, oli Maria Melentjevan ikätoveri ja kumppani maanalaisessa työssä, sai surmansa sodan aikana.” (s. 84)

Arkistodokumenteissa A. M. Nikolajeva kertoi, että Petroskoin leiri numero 2:ssa hänen aikanaan ”toimitettiin ainakin kaksisataa vangitsemista… suurimmaksi osaksi karkausyrityksistä… Pjotr Denisov, opettaja Kirill Ivanovits, Aleksandra Iljinitsna Jegorsina ja voimistelunopettajatar Klava, jonka sukunimeä en tiedä, vangittiin ja lähetettiin Kinnasvaaraan elinkautiseen vankeuteen tuomittuina sen vuoksi, että he olivat harjoittaneet kiihotusta valtaajia vastaan…

Kun eräs nuori mies oli tappanut suomalaisen upseerin, niin paitsi, että tämä mies teloitettiin ampumalla, myös kaikki ne kahdeksan nuorta naista, jotka asuivat samassa [leiri]parakissa ja olivat hänen tuttaviaan, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen… Puna-armeija on heidät vapauttanut.” (s. 263)

Entinen leirivanki A. P. Ivanova kertoi Mikkolalle haastattelussa, että ”koko ajan meitä kaikkia varoitettiin pitämästä yhteyttä partisaaneihin. Sitä kieltoa korostettiin päivästä toiseen, uhkailtiin hirveillä rangaistuksilla, niin kovasti suomalaiset pelkäsivät partisaaneja.” (s. 296)

Eräskin nainen kertoi Mikkolalle, että ”hänen suvustaan kuoli neljä ihmistä nälkään suomalaisten kontslagereilla [keskitysleireillä] ja kaksi ammuttiin partisaaneina” (s. 16–17)

Keskitysleirit

L. P. Makejeva, joka oli vielä lapsi joutuessaan suomalaisten hyökkääjien keskitysleirille, kertoi, että keskitysleirillä ”väkeä oli suunnattoman paljon, ja vaikka jo oli ahdasta muutenkin, ihmisiä tuotiin lisää kaikkialta, yhä vain lisää ja lisää” (s. 27)

Vangeille muodostui käsitys, että heidät yritetään tahallaan näännyttää:

”Jos jollakin oli piilossa vaikka vain sokerinpala, se otettiin pois. Mutta meillä ei ollut koskaan mitään, vaatteetkin huonokuntoisia. Minkäänlaisia lakanoita ei tietenkään ollut, riekaleita vain, ja pöytänä pukkien päälle nostettu lauta.” (s. 29)

Lähes jokaisesta karjalaisesta perheestä kuoli joku suomalaisten leireillä. Makejeva kertoo, että ”Leirillä meitä kohtasi murhenäytelmä. Meidän perheestämme kuolivat ne pienet tyttövauvat, rintalapset. Eihän ollut mitään syötävää! Ei mitään!” (s. 29)

”Leirissä ihmisiä hakattiin ja joku sellaiseen pahoinpitelyyn menehtyikin… Kun ei annettu ruokaa, ihmiset kuolivat joukoittain. Jotkut menivät päästään sekaisin… Jossakin vaiheessa ruoka-annos oli vain 100–120 grammaa leipää… Meidän perheessä oli seitsemän henkeä, joista kolme kuoli leirillä…

Ensimmäisestä leirivuodesta en edes muista sitä, olinko kertaakaan ulkona vai enkö ollut. Kävelemään ei voinut mennä, siihen ei ollut voimia, piti vain pysytellä makuulla, ja lisäksi oli kylmä, vaatteet ohuita ryysyjä… Jotkut vartijat olivat hyvin julmia. Eräskin Veikko… jo pelkkä nimi herätti kauhua, vieläkin puistattaa. Hän määräsi raipparangaistuksia ja pieksi ihmisiä pienimmästäkin syystä.” (s. 32)

Toinen vanki, A. N. Jaritsyn kertoo: ”Joillakin vanhoilla ihmisillä ei ollut ketään auttajaa, joka olisi salaa karannut leiristä hakemaan syötävää, ja lyhyessä ajassa he kuolivat nälkään” (s. 89)

Mikkolan mukaan leiriläisten ”Ravintona oli usein likaantuneita ja kostuneita, syötäväksi kelpaamattomia elintarvikkeita… Leiriläisten aamuateria klo 7 käsitti kuumaa vettä, pari palaa sokeria ja ns. Sotavankimakkaraa, joka oli niin pilaantunutta, että se oli heitettävä pois. Lounaaksi oli kuumaa vettä, johon sekoitettiin jauhoja. Päivällinen käsitti perunoista – usein pilaantuneista – veteen valmistettua keittoa ja 200–400 grammaa leipää. Leiriläiset pyydystivät ja söivät koiria, kissoja, sammakoita, hyönteisiä, saviruohoa, nokkosia ja suomalaisten pois heittämiä ruuanjätteitä tunkioilta.” (s. 119)

Keskitysleirit fasistista kansanmurhapolitiikkaa

”Jukka Kulomaa mainitsee Äänislinna-tutkimuksessaan, että suomalaiset olisivat halutessaan pystyneet parantamaan sotavankien ja leiriläisten muonitusta ja estämään nälkäkatastrofin, koska nuo ryhmät muodostivat vain pari prosenttia kaikista ruokittavista… eikä annosten suurentaminen nälkärajan yläpuolelle olisi vaikuttanut Suomen yleiseen huoltotilanteeseen.” (s. 119)

Fasistisen kansanmurhapolitiikan ansiosta ”leirissä kuoltiin perhekunnittain” (s. 191), kuten vanki A. V. Kalkasova asian ilmaisi. Hänen mukaansa ”puhuttiin, että venäläinen väestö oli tarkoitus näännyttää, hävittää kokonaan, niin ettei edes vanhuksia tai lapsia jäisi eloon… Siksi meidät suljettiin keskitysleireihin… aikuisia ja lapsia hakattiin pampuilla ja ruoskittiin” (s. 192)

”Ruoskimisen, pamputuksen ja piiskaamisen jälkeen piti sanoa ”kiitos”. Oliko se sairaalloista sadismia, en osaa sanoa” (s. 91) kertoi A. N. Jaritsyn.

Vanki V. G. Maljutkina kertoo, että ”Leirillä kuoli kokonaisia perheitä. Kärryillä oli ruumiskasa, näkyi jalkoja, käsiä, jonkun hiukset” (s. 146–147)

N. S. Kostin kertoi, kuinka hänen veljensä Viktor päätti paeta ”ja yrittää venäläisten puolelle. Hänet saatiin tietysti heti kiinni… ja tuotiin takaisin leiriin. Ja sitten meidän perheemme pakotettiin katsomaan, kun häntä rangaistiin… Sisään tuli neljä suomalaista, ja Viktor piestiin kumipampulla. Muistan vieläkin, että lyöjällä oli mustat käsineet. Äiti ei kestänyt katsoa sitä, vaan yritti heittäytyä Viktorin suojaksi, poikahan oli vasta viidentoista. Silloin suomalainen upseeri iski äitiä pampulla olkapäähän niin lujaa, että äiti ei pitkään aikaan voinut tehdä sillä kädellä mitään, ja särky kesti viikkokausia.” (s. 99)

Tomi Mäkinen

Työkansan Sanomat