Esittely Marja-Leena Mikkolan kirjasta ”Menetetty lapsuus”
Erityisesti nyt, kun kapitalistinen militarismi ja muukalaisviha jyllää, Marja-Leena Mikkolan 2004 julkaistu kirja Menetetty lapsuus: suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44 on erittäin ajankohtainen. Kirja antaa äänen suomalaisten miehittäjien keskitysleireille joutuneille ihmisille ja kertoo vaikuttavasti sodan, rasismin ja imperialismin aiheuttamasta kärsimyksestä.
Sairaanhoito miehitetyssä Itä-Karjalassa
Rasistisen diskriminaatiopolitiikan ansiosta leireillä ei ollut lääkäreitä venäläisiä hoitamaan. Tämä oli miehittäjien tietoista ja tarkoituksellista politiikkaa.
”Sasha pikkuinen sairastui leirillä ja menehtyi pian isän kuoleman jälkeen. Ei venäläisille pikkulapsille ollut sairaalaa, Petroskoin lastensairaalaan otettiin vain suomensukuisia… Meidän suvustamme menehtyi yli puolet suomalaisten keskitysleireillä, ja heidät kaikki on haudattu Peskiin joukkohautaan.” (s. 101) kertoi N. S. Kostin.
”Suomalaiset miehittäjät eivät järjestäneet venäläisille pikkulapsille kunnollista sairaanhoitoa, koska Petroskoin lastensairaala oli vain suomenheimoisille lapsille.” (s. 30) kertoi L. P. Makejeva.
Elintarvikehuolto
Loppuvuodesta 1943 Suomen hallitsijat olivat päättäneet, että koska sota tullaan häviämään, on heidän parannettava imagoaan länsiliittoutuneiden silmissä. Silloin mm. keskitysleirit nimettiin uudelleen ”siirtoleireiksi” ja vasta tuollaisen pakon edessä rotudiskriminointia hellitettiin.
”elintarvikehuollossa jatkui kansallinen diskriminaatiopolitiikka vuoden 1943 syksyyn saakka. Karjalainen ja venäläinen väestönosa olivat muonituksen suhteen eriarvoisessa asemassa; ”vierasheimoiset” saivat elintarvikkeita huomattavasti vähemmän.” (s. 118)
Miehityshallinnon ylläpitämistä kaupoista saattoi ostaa kupongeilla säännösteltyä ruokaa. ”Tässäkin venäläisiä diskriminoitiin – heillä ei ollut liha-, kahvi-, sakariini- eikä makeiskuponkeja.” (s. 118)
Vaikka leirien oloja näön vuoksi parannettiin 1943 alkaen niin 1944 perustettiin kuitenkin kurinpitoleirejä, joissa olot olivat vielä aikaisempaa kauheammat.
”Vuonna 1944 leiriläinen voitiin myös sulkea erityiseen kurinpitoleiriin… Sodanjälkeisissä kuulusteluissa suomalaiset myönsivät, että leirien viranomaiset käyttivät kurinpidollista valtaa jo ennen kurinpitosääntöjen antamista.” (s. 116–117)
Fasistien ansiosta väestö joutui kerjäämään ruokaa
Ainoa tapa selviytyä leireillä olikin saada ruokaa jostakin ulkopuolelta. Jotkut leirin lapset onnistuivat pakenemaan leiriltä päivisin kerjäämään ruokaa.
A. N. Jaritsyn kertoi, että ”eräs poika ammuttiin leirissä numero 5. Poika oli kaverinsa kanssa mennyt piikkilanka-aidan toiselle puolelle, kun häntä ammuttiin vatsaan, hän kuoli heti. Ruumis raahattiin leiriin. Se toinen poika haavoittui jalkaan. Pojat olivat siinä kahdentoista, ei enempää.” (s. 90)
Pojan tappaminen mainitaan suomalaisten arkistoissakin, mutta kuten Jaritsyn toteaa, suomalaiset fasistit suhtautuivat häneen niin epäinhimillisesti ja välinpitämättömästi etteivät edes kirjanneet ylös hänen nimeään! (s. 90)
Vanki R. D. Ivanova kertoo: ”pidimme silmällä, milloin vartiovuorot vaihtuivat, kaivoimme nopeasti kuopan piikkilangan alle, ja sitten joku yritti huomaamatta päästä käymään vapaudessa, katsomassa löytyisikö mitään syötävää, ettemme olisi kuolleet nälkään.” (s. 48)
Hän jatkaa: ”Ne jotka saatiin tuollaisessa tilanteessa kiinni [siis kerjäämään karkaamisesta] vietiin putkaan, se oli sellainen erityisselli, ja siellä ihmisiä ruoskittiin. Ihmisiä lyötiin ja ruoskittiin ilman kunnollista syytäkin… Nikolai-veljeäni ruoskittiin märän vaatteen läpi, hän oli vielä keskenkasvuinen ja ilmeisesti haluttiin, ettei olisi jäänyt todisteita, ja sitten hänet pantiin putkaan ja juomaksi annettiin suolavettä. Tiedän että ihmisiä joskus menehtyikin.”(s. 52)
Leirien kuolonuhrit
Niistä Karjalan asukkaista, jotka eivät olleet ehtineet paeta miehittäjien tieltä, lähes jokaisesta perheestä kuoli ihmisiä keskitysleireillä. Emme kenties koskaan saa selville kuinka paljon ihmisiä kuoli, koska miehittäjät tietoisesti hävittivät todisteita.
”Kuolleiden kirjaus leireillä aloitettiin vasta 18.1.1942. Sodan jälkeen löytyi miehitetyltä alueelta paljon joukko- ja yhteishautoja… Liittoutuneiden valvontakomissio vaati vuonna 1947 suomalaisilta vironomaisilta selvityksen Itä-Karjalan leireillä kuolleista Neuvostoliiton kansalaisista, jolloin leirien henkilökortistot käytiin läpi. Ne olivat sekavia ja puutteellisia, osa niistä oli vetäytymisvaiheen aikana poltettu, eikä kaikista alunperinkään ollut ollut korttia, joten varmoja lukuja ei voitu antaa. Lähes jokaisesta perheestä kuoli jäseniä… Vuonna 1942 kuolleita tuli joukkohautoihin jatkuvana virtana” (s. 117)
Mahdollisesti yli kolmannes vangeista kuoli, mahdollisesti paljon enemmänkin. Tiedot puuttuvat juuri pahimmilta vuosilta, jolloin kuolleisuus leireillä oli korkein. Vangit ovat sanoneet, että ne, jotka selvisivät ensimmäisen vuoden yli, jäivät usein eloon, mutta siitäkin joukosta kuoli arvioilta kolmannes. Noin puolet venäläisväestöä oli leireillä, eli noin 24 000 henkeä.
”Enimmillään Itä-Karjalan leireihin suljettujen lukumäärä oli 24 000 henkeä huhtikuussa 1942. Kesän jälkeen lukumäärä aleni tuntuvasti, ennen kaikkea suuren kuolleisuuden vuoksi. Miehityksen loppuaikoina leiriläisten määrä vaihteli 18 000:n ja 15 000:n välillä.” (s. 118)
Orjatyövoiman käyttö
Suomalaiset fasistit pakottivat siviilit, myös lapset ja vanhukset, näännyttävään orjatyöhön.
R. D. Ivanova kertoi haastattelussa: ”Puserossa oli punainen merkki [kas kun ei keltainen tähti!], josta tiedettiin että olimme venäläisiä leirivankeja. Miehitysvalta piti huolen siitä, että meidät venäläiset erotettiin huolellisesti suomensukuisista henkilöistä ja että meitä kohdeltiin huonommin, kaikin tavoin nöyryyttävämmin. Näen sen silmissäni kuin eilisen päivän: siinä me marssimme, laiha nälkäinen lauma naisia ja alaikäisiä tyttöjä, edessä kulkee aseistettu vartija koiran kanssa, takana kulkee vartija… Niin meitä kuljetettiin pakkotyöhön suomalaisten hyväksi!” (s. 46–47, R. D. Ivanova)
Vanki A. V. Kalkasova kertoo: ”Isosiskoni oli kuudentoista, minä kolmentoista ja Lida-sisko vielä nuorempi, mutta silti meidät pantiin tukkitöihin.” (s. 184)
N. S. Kostin jatkaa: ”Minutkin pantiin työhön puita pinoamaan, vaikka olin niin pieni, leiriajan loppuessa vasta seitsenvuotias.” (s. 99)
Fasistinen terrori
Suomalaisten miehittäjien ikeen alla väestö sai elää jatkuvassa pelossa, kaikkialla tapahtui fasistisia rikoksia eikä mitään turvaa ollut. Järkyttävät kuvaukset tuovat mieleen Hitlerin joukkojen toimet sekä amerikkalaisten teot Vietnamin sodassa.L. P. Makejevan ”Vasja-setä… hakattiin julmasti, koska hän oli Leninin kunniamerkillä palkittu kommunisti, lyötiin niin että toisesta korvasta valui verta. Hänet piestiin vaimon ja tyttären silmien edessä” (s. 44)
A.V Kalkasovan mukaan ”Leiripäällystön rakennuksessa oli jopa jonkinlainen ilotalo” (s.193)
”Erään ”kapteeni Toivosen” julmuudesta on hyvin paljon samankaltaisia todistuksia: kapteeni valvoi kiikarilla vankien työntekoa, ratsasti hevosella työmaalle ja ruoski vankeja piiskallaan umpimähkään… Joskus vartijat usuttivat koiriakin leiriläisten kimppuun.” (s. 266)
I. S. Molostovk kertoi, että ”Pelkäsimme kovasti, koska upseerit… ammuskelivat humalassa ja tähtäsivät ihmisiä jalkoihin.” (s. 283)
Tomi Mäkinen