Esittely Marja-Leena Mikkolan kirjasta ”Menetetty lapsuus”
Erityisesti nyt, kun kapitalistinen militarismi ja muukalaisviha jyllää, Marja-Leena Mikkolan vuonna 2004 julkaistu kirja Menetetty lapsuus: suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941–44 on erittäin ajankohtainen. Kirja antaa äänen suomalaisten miehittäjien keskitysleireille joutuneille ihmisille ja kertoo vaikuttavasti sodan, rasismin ja imperialismin aiheuttamasta kärsimyksestä.
Fasistinen ryöstely
Nykyään tuskin moni suomalainen edes tietää, että suomalaiset fasistiset miehittäjät hyökkäsivät Karjalassa ihmisten kauniisiin koteihin ja rosvosivat sieltä kaiken: ruoan, huonekalut, usein jopa rakennukset purettiin ja varastettiin:
”kuinka paljon ruokaa ja omaisuutta jäikään venäläisiin kyliin ja miehittäjien haltuun! Meilläkin oli muonaa varastossa yli vuodeksi… me olimme tuoneet evakkoon niin polkupyörämme kuin gramofonimme ja hienot huonekalumme, meillä oli paljon kauniita esineitä… meidät pakotettiin jättämään se kaikki suomalaisille” (s. 44), L. P. Makejeva kertoo.
”Me lastasimme suomalaisten vaunuihin venäläisiltä ryöstettyjä kalleuksia, muhkeita kaappeja, sohvia ja muita huonekaluja, kirjoja, rautaa, metallia, samovaareja, kupariesineitä – tavaraa oli paljon, paljon… Osan siitä suomalaiset palauttivat sodan jälkeen, mutta eivät läheskään sitä määrää!… Äiti kertoi, että kun hänet oli pantu kaupungissa siivoamaan ja tyhjentämään huoneita, niin hänen kanssaan oli aina suomalainen, joka otti talteen parhaat tavarat… ja ne vietiin Suomeen.” (s. 148), kertoi V. G. Maljutkina.
Maljutkina kertoi omasta perheestään, että ”Kun perhe kuljetettiin leirille, koko omaisuutemme jäi sinne, rakennukset, lehmät, elintarvikkeet. Meillä oli suuri aitta täynnä mertoja, verkkoja, kalastusvälineitä… Isä keräsi myös samovaareja, meillä oli toistakymmentä erikoista samovaaria. Suomalaiset ottivat kaiken, se kaikki vietiin Suomeen… Saksalaiset ovat viime aikoina maksaneet korvauksia, mutta suomalaiset eivät korvaa mitään leiriläisille, kaikille niille, jotka jo 14–15-vuotiaina alkoivat tehdä suomalaisille työtä ja kuljettivat ja lastasivat junanvaunuihin venäläisten omaisuutta jonka suomalaiset täältä ryöstivät.” (s. 151)
Joistakin kylistä jopa kaikki talot purettiin ja vietiin Suomeen: ”Kaikki talot oli miehittäjän toimesta purettu, osa siirretty ilmeisesti Suomen puolelle… Niinpä meillä ei ollut paikkaa missä asua” (s. 174) pelastettu keskitysleirivanki V. A. Novozilov kertoi.
Jotkut suomalaiset yrittivät auttaa
AKS:n ja IKL:n fasistisella ideologialla oli sodan aikana johtava asema, varsinkin Itä-Karjalassa. Suomalaiset sotilaat oli kuitenkin lähetetty sinne väkisin, vastoin tahtoaan. Sodan kuluessa vastustus ja karkaaminen rintamalla lisääntyi myös suomalaisten joukkojen keskuudessa.
N. S. Kostin kertoo, että ”suomalaisten joukkoon mahtui monenlaisia ihmisiä. Muistan Tauno-nimisen sotilaan, joka oli hyvin kiltti, hyväsydäminen, sellainen pitkänhuiskea sotilas. Hän jopa leikki meidän lasten kanssa, vaikka se oli kiellettyä.” (s. 103)
Samaa sanoo myös V. G. Maljutkina: ”Suomalaisten joukossa oli sekä hyviä että julmia ihmisiä, niin kuin kaikkien kansojen keskuudessa. Jotkut suomalaiset olivat omillekin julmia… naapurimme Jelena Stepanovna Agapitova kertoi menneensä väliin, kun muut sotilaat olivat hakanneet remmillä sellaista nuorta, laihaa, tuskin kahdeksantoistavuotiasta sotilasta. Jelena Stepanovna oli juossut paikalle ja huutanut: ”Lyökää minua! Lyökää minua! Älkää hakatko tätä nuorta poikaa!” Leireillä suomalaiset pieksivät myös vanhuksia… [Eräs vanha nainen hakattiin hänen varastettuaan lahoja lautoja polttopuiksi] hänet hakattiin pampuilla. Vanha nainen, ja muutaman mädänneen laudan takia!” (s. 151–152)
A. N. Jaritsyn kertoo, että suomalainen sotilas päästi heidät karkuun leiriltä ruokaa kerjäämään:
”me lapset karkasimme salaa piikkilanka-aidan toiselle puolelle ruokaa etsimään, koska sitä ei yksinkertaisesti ollut. Seuraavan vuoden keväällä meikäläiset sitten pantiin töihin. Äiti ja isosisko määrättiin Drevjalkaan, sahaamaan, pilkkomaan ja pinoamaan puita. Jos normi jäi vajaaksi, jotkut suomalaiset ruoskivat vankeja. Naisia ja lapsiakin ruoskittiin, ei se ole mikään salaisuus… Mutta oli suomalaisissa poikkeuksiakin. Jotkut olivat oikein hyväsydämisiä. Muistan yhdenkin Toivon – myöhemmällä iällä tulin ajatelleeksi, että hän taisi olla mielipiteiltään kommunisti. Toivo katsoi muualle, kun me karkasimme piikkilanka-aidan taa” (s. 87)
Kerjäysretkiltään R. D. Ivanovakin kertoo, että ”Suomalaisten joukossa oli niin hyviä kuin pahojakin. Kun sellainen pieni tyttö repaleissaan pyysi, niin jotkut antoivat kuivattua leipää… Jotkut taas vihasivat venäläisiä niin, etteivät antaneet mitään, kirosivat vain, uhkailivat ja ajoivat pois.” (s. 48)
Kulttuurin tuhoaminen
Välittömästi saavuttuaan suomalaiset valloittajat alkoivat tuhota paikallista kulttuuria. He muuttivat paikkojen nimet, tuhosivat monumentteja, sekä kokosivat kirjarovioita Göbbelsin ja Hitlerin tapaan.
Matvei Manizerin veistämä mahtava Leninin patsas purettiin (s.78). Lunatsarskin Katu, Marxin Katu, Pushkinin Katu ja Kirovin tori eivät kelvanneet vaan muutettiin mikä Vepsänkaduksi ja mikä Valtakaduksi ja Vapaudentoriksi. ”Mutta saipa [miehityshallinnon aluepäällikkö] Vilho Helanen oman nimikkokatunsa Äänislinnaan, samoin kuin [natsijärjestö] AKS:n sankarit Elmo Kaila ja Elias Simojoki.” (s. 83) Derzavinin ja Tsernysevskin kadut nimettiin uudestaan Lemminkäisen- ja Kullervonkaduiksi. Leo Tolstoin katu nimettiin uudelleen Kasarmikaduksi. (s. 201)
”Lapsia kastaville papeille annettiin ohjeita ja kehotuksia suositella suomalaisia etunimiä.” (s. 125). Samaa sanoo myös Seppälä: ”Kun kastetodistuksissa todettiin syksyllä 1941 kansallisille lapsille annetun venäläisperäisiä nimiä, Aunuksen piiriesikunta vaati papistoa tekemään selväksi, että sellaiset nimet olivat mahdottomia” (Suomi miehittäjänä, s. 105)
Ei pelkästään venäläinen, vaan kaikki vähänkin humanistinen, kirkon valtaa kritisoiva ja demokraattinen kirjallisuus tahdottiin miehittäjien toimesta tuhota. Jopa ranskalaisesta Victor Hugosta ja Jules Vernestä alkaen:
”Jo suomalaisten tullessa miehitysalueelle väestöltä alettiin takavarikoida neuvostokirjallisuutta… Karjalan valtionarkistossa on säilynyt suomalaisten laatima luettelo kirjoista, jotka tuli hävittää. Se käsittää 157 arkkia, ja hävitettäväksi on merkitty paljon muutakin kuin kommunistista kirjallisuutta, kuten Jules Vernen, Victor Hugon, Leo Tolstoin, Anton Tsehovin ja [lasten loruja kirjoittaneen] Kornei Tsukovskin teoksia.” Hävitettävistä kirjoista kasattiin ”korkea vuori” (s. 130)
Rasistinen vihapropaganda
Miehittäjien barbarismi, rosvoaminen ja kansanmurha oikeutettiin rasistisella propagandalla. Venäjän kansalla ei myönnetty olevan mitään meriittejä ja vaadittiin, ettei venäläisille saa osoittaa mitään inhimillisyyttä.
Pahoittelen, että joudun siteeraamaan näin hirveää kieltä, mutta on nähtävä, millaista fasismi oikeasti on. Elmo Kaila, jolle nimettiin Itä-Karjalassa oma katu, puhui näin AKS:n tilaisuudessa 1922. Puheen lihavoinnit ovat Kailan omat. Hän sanoo:
”Mutta – olkoonpa joku ryssä kuinka ihastuttava ja rakastettava tahansa – on hän kuitenkin ryssä, ja ennemmin tai myöhemmin peto tulee esille kiillotetun ja silotellun pinnan alta. Sillä verestään ja verensä mukana perimistään rotuominaisuuksista kukaan ei pääse irti!… Sillä ryssältä puuttuu sivistyskansan perusominaisuus, jota ilman ei yhteiskuntaa eikä valtiota rakenneta, puuttuu edesvastuuntunne. Ilman sitä ei ihminen ole ihminen vaan eläin! Ja ryssällä sitä ei ole. Senpä takia ei ryssä koskaan ole kyennytkään valtakuntaansa luomaan ja sitä koossa pitämään, vaan sen ovat tehneet ulkonaisesti venäläistyneet viikingit, tataarit, saksalaiset, englantilaiset ynnä muut. Saksalaissyntyisen tsaarinhuoneen kukistuttua ovat nyt juutalaiset ottaneet ohjakset käsiinsä ja hallitsevat maata ryssän nimissä… Kaikki, mitä Venäjällä on ollut sivistyksen tapaista, on muukalaisrotuisten miesten luomaa, olkoon että heidän nimensä sitten on ollutkin venäläinen.
Entä sitten tuo paljon puhuttu kirjallisuus – Tolstoi, Dostojevksi ja muut – ei mitään rakentavaa, luovaa niissäkään, vaan kaikki järjestään hajottavaa, repivää, rikkovan aitoryssäläistä! Pyhä viha – pelastuksen ja elämän evankeliumi!”
Fasistiset roistot, jotka itse osasivat vain tappaa siviilejä ja polttaa kirjoja, ja avoimesti lietsovat ”vihan evankeliumia”, syyttivät tuolla tavalla Venäjän loistavaa kirjallisuutta. Se on kaikessa kaameudessaankin naurettavaa.
Kailan ”puheen merkitsi painotuksineen muistiin AKS:n puheenjohtaja Vilho Helanen, joka tulisi saamaan korkean aseman Itä-Karjalan sotilashallinnossa” (s. 71)
Koulujärjestelmä miehitetyssä Itä-Karjalassa
Miehittäjien koulupolitiikka oli pääpiirteissään se, että suomenheimoiset oli tarkoitus aivopestä Suur-Suomi-aatteeseen, kitkeä heistä venäjän kieli, pakottaa oppimaan ja puhumaan suomea. Venäläisiä ei alun perin päästetty kouluun laisinkaan:L. P. Sokolova kertoi, että Kontupohjan kylässä ”Koulua me venäläiset lapset emme saaneet käydä” (s. 231)
Kuitenkin miehittäjät eivät välillä osanneet päättää ketkä olivat ”suomenheimoisia” ja ketkä eivät. Suurin osa karjalaisistahan puhui venäjää. Niinpä eräskin Karjalassa asuva isäntä kertoi Mikkolalle, että ”hänetkin, täysin venäläinen poika, pantiin kouluun, jossa hänelle yritettiin opettaa suomea ja annettiin ’piiskaa’, jos hän puhui kiellettyä venäjää.” (s. 16)
Miehittäjien koululaitos oli äärioikeistolainen: äärimmäisen taantumuksellinen nationalistinen, rasistinen, sekä väkivaltainen. Aleksandr Petrovits Kadetov kertoo miehittäjien koululaitoksesta:
”Opettajat olivat suomalaisia ja heitä oli kaksi… Venäjää he eivät osanneet hituistakaan, me taas emme sanaakaan suomea, joten miten mahtoi olla sen opetuksen laita… Venäjän puhuminen oli rangaistuksen uhalla kielletty. Muistan, että yhtenä aineena oli musiikki, naisopettaja opetti sitä meille, ennen kaikkea isänmaallisia suomalaisia lauluja…
Kuri oli tavattoman ankara. Jokaisesta rikkomuksesta saimme piiskaa… riisuttiin housut ja piiskattiin muiden nähden. Jos yhtään melusi, sai heti karttakepistä iskun päähänsä ja sitten joutui nurkkaan… Kirjoja ei ollut…
Opetuksen yhtenä tarkoituksena oli saada meidät uskomaan, että Ääninen oli suomalaisten järvi ja Äänisniemi suomalaisten maata. Onhan se aika outo väite jo historiankin valossa! Jonkun kerran opettaja puhui Suomen rajan vetämisestä jopa Uralille asti.” (s. 216) Kadetov ei itse pitänyt itseään suomenheimoisena.
Miehittäjien opetusmetodit
Neuvosto-Karjalan väestö oli kauhuissaan, kun huomasivat suomalaisten opettajien käyttävän jatkuvaa uhkailua ja ruumiillista väkivaltaa. Ivan Kostin kertoi miehittäjien koulusta:
Opettaja Hilda ”kulki pulpettien välissä kädessään pitkä ja paksu karttakeppi, jolla hän tarvittaessa kuritti oppilaita siltä seisomalta. Myöhemmin saimme tietää, että Suomessakin opettajat käyttivät samanlaista kasvatusmetodia – neuvostokoulussahan ruumiillista kuritusta ei käytetty.” (s. 251)
I. S. Molostov sanoi, että ”Pelottavinta oli juuri se, kun pakolla vietiin [miehittäjien ylläpitämään] kouluun… Koulukasvatus oli sellaista, että minäkin, pieni poika, sain kahteen otteeseen keppiä. Ensimmäisellä kerralla syyllistyin siihen, että heitin paperilennokin toisen kerroksen lattialle… sain kaksikymmentäviisi kepiniskua. Toisella kerralla olin löytänyt jostakin luistimet, pannut ne jalkaan ja mennyt tielle harjoittelemaan. Silloin sain niin kovan keppirangaistuksen, että munuaiset kipeytyivät.” (s. 278)
Kun oppilaiden puheita lukee, tulee täysin selväksi, etteivät miehittäjät tulleet ”vapauttajina” vaan valloittajina, jotka tahtoivat terrorilla ja aivopesulla tehdä heistä tottelevaisia orjia:
”Opettajattaret, lotat, olivat ikään kuin sotilaita… Ei heistä hyvää kuvaa jäänyt. Mitättömästäkin asiasta he rankaisivat. Istut siinä sitten nälkäisenä pulpetissa, jäykkänä ja liikkumatta, päätäsi et uskalla kääntää, sillä jos yhtään käännät, päähän iskee terävä ja kova viivoitin tai karttakeppi. En ymmärrä mitä kasvatusta tuollainen kidutus oli olevinaan! Tai sitten… nöyryytettiin julkisesti. Tai hänet pantiin itse taittamaan puusta oma vitsansa, jolla sitten piiskattiin, ja jos vitsa ei ollut sopiva, piti mennä uudestaan, ja sitten vasta oikein piiskattiinkin, ja millaiset kipeät juovat siitä jäikään lapsen selkään ja takapuoleen ja mieleen!”
Tomi Mäkinen