Eräs imperialismin apostoli
Eräs amerikkalaisen imperialismin merkittävimpiä ja häikäilemättömimpiä teoreetikkoja on James Burnham. 30-luvulla Burnham vaikutti trotskilaisessa liikkeessä ja ryhtyi virallisten tietojen mukaan USA:n tiedustelupalvelu OSS:n leipiin vuonna 1940. Hän johti “Poliittisen ja psykologisen sodankäynnin osastoa”. Päästyään akateemiseen maailmaan hän toimi USA:n imperialistisen kapitalistiluokan teoreetikkona. Hänen vaikutuksensa erityisesti 40- ja 50-luvulla oli huomattava.
James Burnhamin ajatukset ovat USA:n imperialismin aatteita kaikkein johdonmukaisimmassa ja räikeimmässä muodossa. Hän kiisti kansojen itsemääräämisoikeuden ja vaati avoimesti kosmopoliittista ’maailman liittovaltiota’, jota johtaisi USA. Teoksessa Struggle for the world, eli “Taistelu maailman herruudesta” (1947) hän kirjoitti:
“Yhdysvaltojen luoma ja johtama Maailman Liittovaltio tulisi olemaan, tunnustamme sen kyllä, Globaali Imperiumi. Tuossa imperiumifederaatiossa Yhdysvalloilla olisi ydinasemonopolinsa avulla todellinen ratkaiseva valta muun maailman asioihin.” (s. 211, kääntänyt englannista TM)
Burnham ei tyytynyt sosialististen maiden saartamiseen ja eristämiseen, vaan vaati USA:ta aktiivisesti tuhoamaan kommunismin kaikkialla. Teoksessa The Coming Defeat of Communism (“Kommunismin tuleva tappio”, 1950) hän kirjoitti: “olemme siirtyneet puolustuspolitiikkaan, jota sanotaan ’eristämiseksi’. Seuraavaksi meidän on siirryttävä puolustuksesta hyökkäykseen.” (s. 149, kääntänyt englannista TM)
Vuonna 1983 Ronald Reagan palkitsi Burnhamin presidentin ’vapausmitalilla’.
Teoksessaan The Managerial Revolution (“Managerien vallankumous”, 1941) Burnham kehitteli ajatusta tulevaisuuden teknokraattisesta ja todellisuudessa fasistisesta valtiosta, jota hallitsisivat asiantuntijat eli “managerit”. Tuo oli se hänen kaavailemansa Washingtonista johdettu maailman imperiumi. Kapitalistit arvostavatkin Burnhamia erityisesti valtiotieteilijänä.
Tulen tässä artikkelissa keskittymään Burnhamin teokseen The machiavellians, defenders of freedom eli “Machiavellilaiset, vapauden puolustajat”.
Katsotaan seuraavaksi hieman sen pääajatuksia. Teosta luonnehditaan yhä kapitalistien toimesta “valtio-opin klassikoksi”. Tosiasiassa se ei sisältönsä puolesta ole minkään arvoinen, mutta antaa hyvän tilaisuuden luoda kriittisen katsauksen porvarilliseen ajatteluun. Etenkin koska Burnhamin teos on kirjoitettu kapitalistiluokan ja sen valtiokoneiston ylläpitäjien luettavaksi, ei tavallisen kansan luettavaksi. Vuonna 1952 Tuure Lehén kirjoitti, että Burnhamin teos oli juuri otettu Helsingin Yliopistossa valtiotieteen oppikirjaksi (kts. Lehénin kirja, Kansa ja valtio).
Machiavelli ja “machiavellilaisuus”
Burnham katsoo seuraavansa italialaisen filosofin Niccolo Machiavellin ajatuksia ja ottaa ne omaksi ihanteekseen. Hän myös yhdistää liudan uudempia italialaisia filosofeja “machiavellilaiseksi” koulukunnaksi ja esittää, että kukin näistä filosofeista on edistänyt “machiavellismia” eli ainoaa oikeaa valtio-oppia.
Firenzeläinen Niccolo Machiavelli (1469–1527) oli ensimmäisiä porvarillisia ideologeja. Hän kumosi keskiaikaisia käsityksiä siitä, että asiat johtuvat “jumalan tahdosta” tai “hyveellisyydestä” ja painotti, että hallitsijan menestys riippuu voimasta ja viekkaudesta. Hänen mukaansa hallitsijan oli usein valehdeltava ja turvauduttava häikäilemättömiin keinoihin. Machiavelli edusti kapitalistista näkemystä, että individualismi ja oman edun tavoittelu olivat ihmiselle luontaisia piirteitä.
Kehittäessään kapitalismin aatteita ja siten vastustaessaan aikansa elänyttä feodalismia Machiavelli toimi omana aikanaan edistyksellisesti. Hänen filosofiansa on kuitenkin rajoittunut ja sen raahaaminen keinotekoisesti nykypäivään ja sen soveltaminen muka parhaana ja ainoana filosofiana on täysin taantumuksellista. Lisäksi hänen myöhemmät seuraajansa kuten Burnham, joutuvat aika lailla muuntamaan Machiavellin oppia ja irrottamaan sen alkuperäisestä merkityksestään, niin että heitä pitäisi minusta kutsua paremminkin “uusmachiavellilaisiksi” tai “pseudomachiavellilaisiksi”.
Tuossa “nykypäivän machiavellismissa” ei ole enää mitään edistyksellistä. Burnhamin filosofia antaa imperialismille vapaat kädet toimia häikäilemättömästi, epädemokraattisesti, valehdella jne. Jos Machiavelli edusti tiettyä tieteellistä edistysaskelta (todetessaan että todelliset materiaaliset realiteetit ovat ratkaisevia) niin Burnham ei edusta mitään sellaista.
Burnhamin ja kapitalistien “tieteellisyys”
Burnhamin tarkoitus oli kehittää teoria, jolla imperialistinen kapitalistiluokka voi tehokkaasti hallita. Sen täytyy siis olla jossain määrin tieteellinen teoria, joka vastaa todellisuutta. Tieteellinen totuus kuitenkin osoittaa kapitalismin sovittamattomat ristiriidat ja vie auttamattomasti marxismiin. Burnhamin on turvauduttava epätieteellisyyteen peruskysymyksissä ja lähtökohdissa, mutta kun epätieteelliset kapitalistiset lähtökohdat on hyväksytty, voi hän suhtautua kapitalismin hoitamiseen ja turvaamiseen tehokkaasti ja tieteellisesti.
Tuo on täysin tyypillistä porvarilliselle teorialle kautta linjan: Kapitalistinen “taloustiede” kuten keynesiläisyys, on tiedettä siitä, kuinka kapitalismia voi parhaiten hoitaa, suojata jne. mutta täysin epätieteellistä varsinaisista talouden peruskysymyksistä. Ilmiöiden syiden ja perusteiden syvällinen tutkimus vie marxismiin, joten ne on sotkettava tai painettava piiloon.
Kapitalistinen luonnontiede omaksuu positivistisen asenteen, joka kiistää materialismin (eli tieteellisen maailmankatsomuksen perustan), mutta usein soveltaessaan tiedettä ja tutkiessaan luontoa se käyttäytyy spontaanisti kuin materia olisi olemassa. Ideologisesti materialismi kiistetään, mutta käytännössä käytetään ns. “metodologista materialismia” (tosin tuokin termi lähestyy porvarien mielestä vaarallisen lähelle materialismia, joten se halutaan korvata termillä “metodologinen naturalismi”).
Mikä on historiaa eteenpäin vievä voima?
Kumotakseen marxismin Burnhamin on osoitettava, että tuotantovoimien kehitys, joka johtaa tuotantotavan vallankumoukselliseen uudistamiseen, ei voi olla kehitystä eteenpäin vievä voima. Hän turvautuu temppuun, jota porvarit usein käyttävät ja väittää, että “ei voi olla mitään yhtä syytä” joka veisi kehitystä eteenpäin.
Tuota temppua suositaan, koska se esittää, että marxismi on muka hyvin yksinkertainen teoria, kun taas porvarit muka näkevät historian koko monimutkaisuuden. Samaa temppua käyttämällä mm. Frankfurtin koulukunnan revisionistit esittävät, että luokkataistelulla ei ole ratkaisevaa merkitystä, koska yhteiskunnassa on “muitakin ristiriitoja” ryhmien välillä.
Mutta tuo perustuu huijaukseen. Marxismi ei ole koskaan väittänyt, että kehitykseen ei vaikuttaisi monia asioita, tai että muilla ristiriidoilla ei olisi merkitystä. Kysymys on siitä, mikä ristiriita on pääristiriita, ristiriidan pääasiallinen puoli, mikä syy on ratkaiseva syy. Marxismin mukaan kehitys ei ole mekaaninen summa eri ristiriitoja, vaan erilaiset ristiriidat – erilaiset kapitalismin ongelmat niin taloudessa, kulttuurissa, koulutuksessa, tieteessä kuin ihmisten välisissä suhteissa – ilmentävät pääristiriitaa, eli tuotantovoimien ja tuotantosuhteen ristiriitaa, tuotannon yhteiskunnallisen luonteen ja yksityisen omistusmuodon ristiriitaa.
Burnham siis toteaa, että kehitys johtuu “monista asioista”, mutta tuollainen selitys ei oikeastaan selitä yhtään mitään. Todistaakseen että yhteiskunnan suuret tapahtumat eivät voi johtua tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden ristiriidasta, hän viittaa kristinuskon syntyyn. Sivuilla 61–62 hän kirjoittaa, että: “Rooman imperiumin romahdus, kristinuskon nousu… ovat tapahtuneet ilman että niihin olisi liittynyt mitään muutosta taloudellisessa tuotantotavassa”.
Harmi vaan, että tuo ei pidä lainkaan paikkaansa. Rooman romahtaminen johtui ennen kaikkea orjanomistukseen perustuvan tuotantotavan ratkaisemattomasta kriisistä. Kristinusko taas syntyi ja kasvoi nimenomaan Rooman alasajon aikana ja ilmaisi sekä Rooman köyhälistön ajatuksia että Rooman rappeutumisen masentamien rikkaiden roomalaisten ajatuksia ja eskapismia. Burnham toivoo kuitenkin, että tällä tempulla lukijat on vakuutettu ja hän siirtyy nopeasti muihin aiheisiin.
Luokkataistelu ja teoria “eliitistä”
Burnham ei yritä uskotella, että luokkataistelu olisi kapitalismin puitteissa jotenkin mahdollista kokonaan estää. Sen sijaan hän väittää sen olevan kaikkien yhteiskuntien ikuinen laki, joka ei koskaan lopu. Hän selvästi unohtaa, että heimoyhteisöissä ennen luokkayhteiskunnan syntyä ei ollut luokkataistelua.
Hän laajentaa luokkataistelun käsitettä niin, että se irrotetaan taloudellisesta perustastaan. Burnhamin mukaan tuotantotavalla ei ole sinänsä merkitystä, vaan yhteiskunta on aina jakautunut kansan enemmistöön ja hallitsevaan “eliittiin”. Abstraktilla “eliitin” käsitteellä hän yrittää hämärtää yhteiskunnallisen kehityksen, sen että hallitsevat ja hallittavat luokat ovat muuttuneet. Orjanomistusjärjestelmä ja feodalismi kumottiin ja nyt on päädytty kapitalismiin, jossa on omanlaisensa hallitseva luokka (kapitalistit) ja hallittava luokka (proletariaatti).
Kun luokat korvataan mukamas ikuisilla epämääräisillä “tavallisten ihmisten” ja “eliitin” käsitteillä, voi Burnham väittää kapitalistista riistoyhteiskuntaa ikuiseksi järjestelmäksi, joka ei ole kehityksen vaihe vaan yhteiskunnan perusolemus.
Poistettuaan luokat näköpiiristä Burnham sanoo, että eliittiä ovat oikeastaan myös ekspertit, kenraalit, ay-johtajat, poliitikot jne. joten on turha puhua mistään kapitalisteista ja kapitalismista. Samalla hän saa tilaisuuden väittää, että myös sosialismissa on “eliitti” joka alistaa kansaa, koska sosialismissakin on puoluejohtajia, eksperttejä ym. Hän täydellisesti ohittaa pääasian eli sen, ettei sosialismissa ole riistävää luokkaa.
Viekkaasti Burnham neuvoo kapitalisteja, että heidän on pyrittävä lahjomaan ay-johtajia ja työväen poliitikkoja, ottaen heidätkin osaksi “eliittiä”.
Demokratia ja “vapaus”
Burnham käyttää paljon aikaa osoittaakseen, että täydellinen ja virheetön demokratia on mahdotonta. Käyttämällä pientä silmänkääntötemppua hän vääntää tämän toteamuksen siihen muotoon, että demokratia yleensäkin on mahdotonta. Täten hän paljastaa mitä kapitalistit oikeasti ajattelevat demokratiasta.
Burnhamin mukaan demokratia on pelkkä hyödyllinen valhe ja myytti. Sen sijaan “vapaus” on olemassa, ja tämän takia hän kutsuukin machiavellilaisia vapauden puolustajiksi. Vapaus tarkoittaa hänen mukaansa individualismia ja kapitalistista yksityisomistusta. Siten USA:n imperialismi, joka vastustaa kommunismia “puolustaa vapautta”.
Burnham hyväksyy siis täysin sen marxismin toteamuksen, että kapitalistien ylistämä “vapaus” on vain yksityisomistuksen, markkinoiden ja riiston vapautta, ja että hallitsevan luokan demokratia on aina alistetulle luokalle diktatuuria. Burnham kyllä, ymmärtää tuon asian sisällön, mutta kääntää sen sanastolle, jonka imperialistinen porvaristo voi hyväksyä.
Totuus ja myytti
Burnham esittää machiavellismin filosofiaksi, joka ei usko mihinkään valheisiin tai myytteihin. Se mitä hän tarkoittaa on, että machiavellismi hyväksyy häikäilemättömät keinot, valehtelemisen, huijaamisen ja propagandan, mutta ei itse usko omaan propagandaansa. Tämä ei täysin pidä paikkaansa, sillä Burnham uskoo (tai ainakin esittää uskovansa) huomattavan määrän kapitalismin myyttejä. Hän kuitenkin käsittelee nimenomaan sitä ongelmaa, että kapitalistit joskus liikaa uskovat omaa propagandaansa.
Burnhamin mukaan kaikkien puolueiden ohjelmat ja lausumat ovat vain valhetta ja myyttejä, mutta hän toteaa myyttien olevan erittäin hyödyllisiä poliittisten pyrkimysten saavuttamiseksi. Hän painottaa, että erityisesti puhe demokratiasta on aina valhetta. Puhe kansanvallasta on hänen mielestään pelkkää demagogiaa, jota kapitalistien itsensä on syytä käyttää, muttei koskaan uskoa.
Älymystö ja kansanjoukot
Burnham julistaa, että kapitalistiluokka tarvitsee valheita. Hän väittää (s. 194) että kansanjoukot eivät koskaan voi toimia tietoisesti tai tieteellisesti edistääkseen omia etujaan, eivätkä he nykyaikaisen koulusivistyksen aikana toimi yhtään sen tieteellisemmin kuin muinaisina aikoinakaan. Burnham ei näe kansanjoukoissa (saati työläisissä) historiallista vaikuttajaa, vaan hänen mielestään historiaa ohjailee “eliitti”, joille hän on kirjansa osoittanut.
Burnhamin ajattelu on kuitenkin täysin virheellistä, mutta toisaalta se kuuluikin hänen toimenkuvaansa. Burnham näkee älymystön ja kansanjoukkojen välisen eron lähes absoluuttisena ja yksipuolisena. Hänen näkemyksensä mukaan älymystö ilmeisesti syntyy hallitsevasta luokasta ja palvelee aina sitä. Jos jossakin tapahtuu vallankumous, Burnham antaa siitä kunnian vallankumouksen johtavalle “eliitille”.
Todellisuudessa se on työväenluokka ja kansanjoukot, jotka synnyttävät vallankumouksellisia intelligenttejä—sekä omasta keskuudestaan, että vetämällä puolelleen yläluokasta tulleita lukeneita. Burnham ei osaa selittää miksi älymystö ei voi nostattaa kansanjoukkoja vallankumoukseen, milloin haluaa. Todellisuudessa älymystö ei ole kaikkivoipaa, vaan sen vaikutusmahdollisuudet riippuvat kansanjoukoista, samoin kuin kansanjoukot tarvitsevat vallankumouksellista teoriaa.
Vasta liittymällä työtätekevän kansan vallankumoukselliseen liikkeeseen teoreetikko pystyy olemaan mukana historian kehityksessä. Jättäytymällä irti kansasta teoreetikko ei voi päästä asioista selville, vaan irtautuu todellisuudesta. Kansanvastainen teoreetikko ei voi koskaan luoda uutta ja parempaa, kehittyneempää yhteiskuntaa, vaan korkeintaan hidastaa kehitystä.
Hänelle käy niinkuin Burnhamille, joka joutui kehittämään USA:n imperialismin maailmanherruus-suunnitelmia ja fasistisia teorioita, joilla vääjäämättä murenevaa kapitalismia pyritään pelastamaan.
Tomi Mäkinen