Minna Canth (1844–1897) oli suuri suomalainen edistyksellinen kirjailija, joka realistisella tuotannollaan arvosteli voimakkaasti syntynyttä kapitalistista yhteiskuntaa. Canth oli ennen kaikkea naisasianainen ja taistelu naisten oikeuksien puolesta onkin läsnä valtaosassa hänen teoksistaan. Canth oli myös työväenluokan puolella, kutsuen itseään jopa sosialistiksi. Hänen tuotannolleen on tyypillistä hyökkäävä aatteellisuus.
“Canth oli suomalaisessa kirjallisuudessa ensimmäinen, joka käsitteli työläisaihetta ja loi proletaarin hahmon, jossa luokkatietoisuus oli heräämässä.” (E. Karhu, Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun, osa 2, s. 196)
Canthin “huomio keskittyi uusiin, vasta syntymässä oleviin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, jotka liittyivät työväenluokan syntyyn” ja hänen tuotantonsa “ennakoi sosialistista näytelmää” (Karhu, s. 196)
Nais- ja työläiskysymyksen lisäksi kantava teema Canthin tuotannossa on kritiikki kirkkoa ja papistoa vastaan, koska nämä puolustivat kaikin voimin sekä naisten että työläisten sortoa, sekä edistyksellisten aatteiden tukahduttamista.
Canthin ajattelu oli ominaista kapitalismin syntykaudelle
Minna Canthin elinaikana Suomessa ei vielä ollut työväenpuoluetta eikä järjestäytynyttä työväenliikettä (Canth tosin tunsi mm. Matti Kurikan, josta myöhemmin kehkeytyi utopistisosialisti ja eräs Suomen työväenliikkeen ensimmäisistä keulahahmoista).
Canth kirjoitti aikana, jolloin kapitalismi ja työväenluokka olivat juuri syntyneet, ja tästä johtuen hänen näkemyksensä ovat täynnä utooppisia ja reformistisia harhaluuloja, jotka myöhemmin tulisivat karsiutumaan pois työväenliikkeestä. Lisäksi Canth ei itse ollut työläinen, vaan lopulta menestyvä kauppias.
Canthin ajattelulle onkin luonteenomaista eklektinen heilahtelu “uuden” ja “vanhan” välillä. Tämä ilmenee hänen maailmankatsomuksessaan, suhtautumisessaan sosialismiin ja uskontoon. Hän usein uskoi jo olevansa ’kokonaan uuden puolella’ ja, että kaikki vanhat ennakkoluulot ovat jääneet taakse. Mutta tietämättään Canth etsi kompromissia johdonmukaisen vallankumouksellisuuden sekä toisaalta porvarillisten ennakkoluulojen välillä.
Canth myös tunnisti ja usein valitteli, että vallankumousten aika Suomessa näyttää olevan vasta tulevaisuudessa. Tutustuttuaan 1880-luvulla Henry Georgen porvarillisreformistisiin ajatuksiin yhteiskunnan taloudellisesta uudistamisesta hän kirjoitti jo olevansa “täydellinen, innokas socialisti”. “Eikä ole varma etten vielä istuisi linnassa niinkuin Louise Michel” (Pariisin kommuunissa taistellut anarkososialisti). “Odotan vaan, että tuo liike alkaisi Suomessakin… Kun en vaan kuolisi ennen.” (M. Canth, Kirjeet, s. 171)
Myöhemmin 1890-luvulla Canth tutustui vaihtoehtouskontoihin: spiritismiin, teosofiaan, sekä Tolstoin uskonnolliseen anarkososialismiin. Hän esitteli näitä aatteita, sekä edisti myös darwinismin leviämistä Suomessa, mutta tyypilliseen tapaansa ei täysin allekirjoittanut niitä, vaan omaksui vain vaikutteita.
Canth puolusti työläisiä
Ennen kuin työväenluokka oli pystynyt itse järjestäytymään, Minna Canth ehdottomasti puolusti työläisiä. Hän selitti, että työväenluokan spontaani kapinointi on seurausta kapitalismista, eikä työläisten moraalittomuudesta:
“Ei se ole mikään kevytmielinen kumoushalu, vaan kova, vakava elämä kehottaa naista ja työläistä vastustamaan yhteiskuntaa sellaisena kuin se nyt on” (Minna Canth G. W. Edlundille, Suvi Aholan teoksessa Mitä Minna Canth todella sanoi? s. 36. Sivunumerot ovat elektronisen version mukaan)
Kirjoituksessaan “Köyhyyttä armeliaisuuden kautta ei poisteta” (kirjoitettu nimimerkillä Wilja) Canth hyökkää papistoa vastaan, joka sanoo työväenliikkeen olevan yhteiskuntarauhaa ja jumalaa vastaan. Canth sanoo pappien tahtovan “antaa vääryyksien hallita ja vallita… koettaen vaan ennen kaikkea säilyttää suloista rauhaa”. Tuo kirjoitus on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se kuvailee työläisten surkeita oloja ja langettaa vakavan tuomion kapitalistiselle yhteiskunnalle.
Canth lisää, että työväenliikkeen puolella ovat “ihmisrakkaus, oikeus ja totuus” ja altistaa myös porvarillisen hyväntekeväisyyden musertavalle kritiikille, osoittaen näiden tekopyhyyden: “Helppo on auttaa, kun ei itse sen kautta vahinkoon tule eikä mitään kärsi. Voittaa vaan köyhien kiitollisuuden, saa hyvän maineen ja rauhallisen omantunnon.” “Ehkä… lisäksi salaisesti toivoo, että Jumala moninkertaisesti tuon murenen palkitsee.”
Canth siis toteaa, ettei hyväntekeväisyys riitä, vaan on tapahduttava syvempi yhteiskunnallinen muutos. Kuten utopistisosialistit jo häntä ennen, hän toivoo kapitalistien havahtuvan siihen, että riistäessään työläisiä he tekevät väärin ja itse aiheuttavat lopulta vallankumouksen.
Wilja (Canth) jatkaa: “suuret omaisuudet kiertyvät muutamain yksityisten haltuun, jota vastaan suuri enemmistö saa kärsiä puutetta ja kurjuutta. Ainoa keino tuon kipeän kysymyksen rauhalliseen ratkaisemiseen on, että vähemmistö tämän epäkohdan olosuhteissa huomaa vääryydeksi ja vapaaehtoisesti luopuu niistä eduista, jotka se toisten kustannuksella on itselleen saavuttanut. Mutta sitä ihmisten tavallinen itsekkyys estää heitä tekemästä.”
Canth siis toivoo luokkataistelun rauhallista ratkaisua, mutta epäilee sitä mahdottomaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin Canth jatkoi sillä linjalla, että yhteiskunnan muuttaminen paremmaksi ei voi toteuta ilman ihmisen eettistä parantamista, hän valitsi idealistisen näkökulman ja toivoi kompromissia.
Hän ei lopulta ymmärtänyt, että on turha toivoa kapitalisteilta ja työläisiltä yhteisymmärrystä. Hän ajatteli ihmisen ’eettisyyttä yleensä’, ymmärtämättä, että työläisillä ja kapitalisteilla on eri eettiset käsitykset: työläisten etiikka puolustaa sorron lopettamista, kapitalistien taas sen jatkamista (kts. esim. Engels, Anti-Dühring, luvut IX-XI ja Lenin, “Nuorisoliiton tehtävät”).
Vielä uskonnosta
Canth hylkäsi kirkon vanhoillisena ja joskus vaikeina hetkinä epäili jumalaakin. Myös aatteellisesti häntä kiinnosti darwinismi sekä materialismi, jonka hän tosin päätyi hylkäämään: “minua viehättää tuo rohkeus ja uljuus, jolla ihminen luottaa vaan omaan voimaansa, tunnustamatta mitään valtaa itsensä ulkopuolella, jonka edessä hänen tulisi altistua” (Minna Canth, Kirjeet, s. 187)
Pystymättä omaksumaan tieteellistä materialistista katsantokantaa hän sen sijaan häilyi vanhan ja uuden välillä, toivoen uutta uskonpuhdistusta. Hän halusi poistaa uskonnon porvarien arsenaalista ja valjastaa sen työläisille. Canthille uskonto yhdistyikin utooppiseen sosialismiin:
“Minäkin uskon, että Jumala köyhiä muistaa, että hän niitä aikanaan tahtoo auttaa ja minä uskon, että hän sitä tekee juuri sosialismin kautta. Luulen, että jokainen, joka rohkeasti astuu köyhien puolta pitämään sortajia vastaan, hän siinä Jumalan tahtoa täyttää” (Canth Ida Bonsdorfille 1887, Ahola, s. 55)
Sanni Riihiaho, Tomi Mäkinen
Työkansan Sanomat 3/2023