Nestori Parkkarin kirja Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944 havahdutti 1950-luvun alussa suomalaisia tiedoilla, että sodan aikana oli pidetty poliittisia vankeja keskitysleireillä. Parkkari oli tuomittu 1930-luvun lapualaisfasismin aikana vankilaan. Hän oli Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kokenut syömälakkolaisiin kohdistetut pakkotoimenpiteet sekä lapualaishenkisten vanginvartijoiden käyttämän väkivallan.
Nestori Parkkari pääsi ehdonalaiseen ”vapauteen” 30. toukokuuta 1938. Kun vankilan portit sulkeutuivat hänen takanaan, oli tuntunut haikealta jättää toverit sinne. Astellessaan kohti Riihimäen asemaa hänen mielessään soi tutun laulun sanat: ”Meitä murtaa ei voi piiskurit, eikä valkovallan pyövelit…”.
Vapaus-sanaa saattoi käyttää noina vuosina vain lainausmerkeissä, sillä se oli Etsivän Keskuspoliisin varjostamaa vapautta sodanvastustajille ja työväenliikkeessä toimiville jäsenille. Ehdonalaispassia oli käytävä näyttämässä poliisille joka kuukausi.
Parkkari kertoo kirjassaan asuntonsa lähettyvillä liikkuvista tyypeistä, joiden olemuksesta näki, että valtiollinen poliisi maksoi heidän palkkansa. Jo vuonna 1940 vallanpitäjät lietsoivat kiihkeästi Neuvostoliiton vastaisia mielialoja. Militaristien ja sodanvalmistelijoiden puuhat olivat jo täydessä käynnissä.
Mauri Ryömä piti sosialidemokraatti Väinö Tanneria yhtenä pahimmista sodanlietsojista.
Sitaatti Tannerin puheesta Tampereella 31.7. 1941: ”Työväenluokan tärkein tehtävä on nyt hävittää kommunistit ja ”kuutosten ryhmä”. Ne on murskattava. Kaikesta on maksettava elämässään, samoin kansojen elämässä. Meidän on maksettava vapaudestamme verellä, jos sillä voidaan turvata kansallemme ja lapsillemme parempi tulevaisuus, niin hinta ei ole liian suuri…”. (Kuutoset oli sos. dem. puolueen sisällä toimiva kuuden kansanedustajan muodostama rauhanoppositio.)
Sodanvastustajien ja vasemmistolaisten pidätykset lisääntyvät
Syyskuun 13. päivänä 1940 aamuyöllä ennen viittä Parkkari heräsi asunnossaan Hietaniementorin lähellä kovaan jyskytykseen. ”Tiesin, että valtiollisen poliisin miehet ovat oven takana.” Näitä aamuvierailuja odotti jokainen työväenliikkeeseen kuuluva sodanvastustaja ja Suomi-Neuvostoliitto- Seuran toimintaan osallistunut, sillä valtiollinen poliisi oli huomattavasti lisännyt pidätyksiä ja toimintaansa syyskuun aikana.
Köyliön siirtovankila oli muutettu keväällä 1941 keskitysleiriksi. Leirejä piikkilanka-aitoineen ja lautaparakkeineen rakennettiin eri puolille Suomea. Malli oli tuotu natsi-Saksasta.
Sodanvalmistelijat olivat teljenneet Köyliön keskitysleirille huomattavan osan vasemmistolaisen työväenliikkeen ja rauhanpuolustajien johtavia henkilöitä. Aluksi lähinnä kommunisteja ja myöhemmin yhä enemmän myös muita rauhantoimintaan osallistuneita.
Äärioikeiston ja militaristien tavoitteena oli rauhanliikkeen nujertaminen ja sen äänen tukahduttaminen. Kun sodanvastustajat oli vangittu, julistivat sotapoliitikot häikäilemättä, että Suomen kansa lähtee ”yksimielisenä perivihollistaan vastaan”.
”Olimme olleet Köyliössä muutamia päiviä, kun saimme tiedon sodan alkamisesta. Natsi-Saksan joukot olivat 22.6.1941 hyökänneet Neuvostoliittoon”, totesi Nestori Parkkari.
Tammisaaren pakkotyölaitoksen helvetillisen väkivallan kokeneet puolueen jäsenet toimivat selleissä tapahtuvan opiskelun ohjaajina ja monipuolisten keskustelujen alustajina. Sotatilanteen kehittymistä seurattiin tarkasti. Pian selvisi se, että sota tulee kestämään vuosia, vaikka propagandistit lupailivat lyhyttä, vain syksyyn asti kestävää sotaa. Oli siis varauduttava sitkeään työhön luottamuksen ja taisteluhengen säilyttämiseksi.
Kun Köyliössä jo kuukausia olleita vankeja lastattiin härkävaunuihin, he arvelivat, että vihdoinkin tuli ero vankilaviranomaisista ja alkoivat laulaa Työväen marssia. Vankilan johtaja karjui: ”Vangeille on saatava kuri, vaikka ampumalla”, johon sotilasvartion johtaja huomautti suorasukaisesti: ”Tämän asian kanssa teillä ei ole enää mitään tekemistä”.
Riihimäen vastaanottokomitea: Iso-Mäkelä ja kapteeni Kartano
Vankivaunujen saapuessa Riihimäelle kasarmeilla oli menneillään vilkas hyörinä. Vankeja oli vastaanottamassa joukko upseereita ja lauma valtiollisia poliiseja Helsingistä, joiden joukossa oli myös kuuluisa ja kovanyrkkinen ”Iso-Mäkelä”.
Innokkaimpana huhki täysin kaistapäänä pidetty Suomenlinnan kurikomppanian entinen päällikkö kapteeni Kartano, joka oli tuttu mies poliittisille vangeille Tammisaaren ajoilta.
Kun vangit olivat järjestetty vastaanottokomitean eteen kahteen riviin, alkoi Kartano poliisien nimiluetteloon tekemien merkintöjen mukaan huudella nimiä. Tiettyjen nimen jälkeen hän karjaisi: ”Takaisin vaunuun”.
Myös Nestori Parkkari komennettiin vaunuun takaisin. Vaunuun määrättiin palaamaan 25 miestä. Tähän nimenhuuto loppui ja härkävaunun ovi pamautettiin kiinni.
Suomen valtiollinen poliisi oli laajan ja pitkäaikaisen kokemuksensa vuoksi Euroopan ”pätevimpiä” kommunistien, rauhanliikkeen ja järjestäytyneen työväen vastustajista. Ei missään muualla kuin valtiollisen poliisin päämajassa voinut syntyä niin pirullista suunnitelmaa poliittisten vankien tuhoamiseksi kuin tämä katala suunnitelma, jonka majuri Pärmi esitteli vankien pääryhmälle.
Pärmin puheen ajaksi pääjoukosta erotettu 25 miehen ryhmä oli teljetty härkävaunuun.
Pärmin puhe
Majuri Pärmi mainitsi otteen Mannerheimin päiväkäskystä, jolla vangit oli vapautettu turvasäilöstä ja siirretty asevelvollisiksi. Paatosta kuohuvan puheen ydin oli seuraava: ”… Ylipäällikkö Mannerheim on antanut vangeille mahdollisuuden osoittaa olevanne osa Suomen kansaa, taistelussa ryssää vastaan. Teistä vangeista muodostetaan armeijan erityisosasto, jonka tehtävät tulevat olemaan historiallisesti kuuluisia ja ne sijaitsevat sotatoimialueella. Sota on oikeasti jo ratkaistu ja Pietarin kohtalo sinetöity, sillä sen valtaaminen on vain ajan kysymys. Osastomme tuskin kerkeää mukaan Pietarin valtaukseen, mutta jäljellä on yhä kunniakkaita tehtäviä”, totesi Pärmi kuulijoille.
Majuri Pärmi päätti puheen lukemalla otteita sotaväen rikoslaista. Erityisesti hän tähdensi kuolemanrangaistusta koskevia kohtia. Puheen sisältö ei mallannut yhteen poliittisten vankien oletusten kanssa sodan lopputuloksesta, mutta sotaväen rikoslain tarkoituksenmukainen esittely oli harkittua.
Osaston ryhmänjohtajina tulisivat toimimaan sotapoliisikoulutuksen saaneet sotilaat. Näitä, kuten kriminaalivankejakin evästettiin luottamuksellisesti, että milloin poliittiset vangit vähänkin niskuroisivat, heidät saisi ampua ilman muuta.
Miinanraivaukseen ohranan juonien takia
Pääjoukosta erotetut, kuljetettiin ja majoitettiin Hartosen kylälle. Muutaman päivän kuluttua ryhmänjohtaja Kotiranta komensi vangit riviin lapulle kirjoitetun nimiluettelon mukaan. Kuusi toveria määrättiin 1.11.1941 erityiskomennukselle. Kotiranta vei ryhmän kanttiinin edessä odottavalle kuorma-autolle ja komensi nousemaan lavalle.
Paikalla oli komppanian päällikkö Mutanen ja tuntematon sotilashenkilö, jotka kuiskailivat ja naurahtelivat ivallisesti. Mukaan ei otettu vartioita eikä työkaluja ja ilman selityksiä lähdettiin ajamaan kohti rintamaa ja tuntematonta päämäärää.
Miesten ryhtyessä keskustelemaan, kuljettaja kysyi ihmeissään, kuinka kyydissä olijat osaavat puhua noin hyvää suomea. Selitettyään olevansa suomalaisia työvelvollisia yksiköstä 2177, kysyivät miehet puolestaan, mihin oltiin menossa. Sotilaspukuinen kuljettaja näytti ällistyneeltä ja sanoi, ettei tiedä minne mentiin, mutta hämmästeli kuitenkin: ”Sehän on merkillistä, sillä kuusi ryssäähän täältä piti niihin hommiin lähettää”.
Etulinjoille oltiin siis menossa. Sinne oli matkaa 8–9 kilometriä. Noin viisi kilometriä ajettuaan auto poikkesi tieltä erääseen taloon, jonne oli majoitettu miehiä ja aliupseereita ryhmän verran. Toverimme ryhtyivät heti puheisiin sotilaiden kanssa, jotka kyselivät mistä tulokkaat olivat kotoisin. Sotilaat halusivat kuulla myös yksityiskohtaisia tietoja kunkin kotiseudulta, koska epäilivät heidän suomalaisuuttaan.
Ennen kuin noustiin autoon sai jokainen metrin mittaisen kepin, jonka päähän oli sidottu rautalangalla pistin. Noin kolmen kilometrin ajon jälkeen auto pysähtyi lähelle etulinjan korsuja. Pian paikalle saapui tukikohdan päällikkö, jonka kauluksissa oli luutnantin arvomerkit. Hän sanoi tulleensa sen vuoksi, kun oli kuljettajalta kuullut miesten puhuvan suomea.
Istuttiin juttelemaan. Luutnantti kyseli mistä pojat olivat kotoisin ja miten on mahdollista, että armeijan kirjoissa on poliittisia vankeja ja äimistyneenä lopulta kysyi: ”Miksi helvetissä teidät on tänne lähetetty”! Hän tiedusteli erityisesti Vaasan asioita Jaakko Parkkarilta, koska oli itsekin asunut Vaasassa aikaisemmin. Keskustelun aikana sytytettiin nuotio ja lämmiteltiin yhdessä sotilaiden ja luutnantin kanssa.
Vaikka siinä nuotiolla sotilaiden henkilökohtaiset mielipiteet eivät tulleet esiin niin kävi selväksi, että todelliset rintamamiehet olivat vallan eri maata kuin valtiollisen poliisin väki ja muut selustasankarit.
Luutnantti, joka oli päässyt varmuuteen keitä miehet olivat, nousi nuotiolta ja sanoi: ”En minä ainakaan lähetä teitä miinakentälle, kun kerran olette suomalaisia. Tarkoitushan oli tuoda tänne kuusi venäläistä raivaamaan miinoja”.
Luutnantti selosti, että omiin asemiin oli nuotiolta noin sata metriä ja rintamien välissä oli suomalaisten miinoittama alue, jonka kartta on kadonnut. Siksi tarvittiin kuuden miehen ryhmä raivaamaan tie suomalaispartiolle.
Paluumatkalla sotilaat kertoivat, että heillä oli määräys pitää vankeja raivauksen ajan tähtäimessä ja työ täytyi suorittaa tuhoutumisenkin uhalla.
Komppanianpäällikkö Mutanen kai päätti kokeilla valtiollisen poliisin kanssa, olisiko mahdollista päästä helposti, omia käsiä likaamatta, eroon kuudesta ”ryömäläisestä”.
Mauri Ryömä oli lääkäri ja poliitikko. Hän oli 1940-luvun yksi merkittävimpiä kommunistipoliitikkoja, joten kommunistien vastustajat kutsuivat heitä vähättelevästi ”ryömäläisiksi”.
Komppanian päällikkö Mutasen ja valtiollisen poliisin virittämästä kuolemanloukusta pelastuivat sattuman, hyvän tuurin ja vastuuntuntoisen rintamaluutnantin avulla kuusi ”ryömäläistä”.
Mukavimpia työkomennuksia
Pakkotyö oli yleensä raskasta rautakanki- ja lapiotyötä, sillä työpäivät olivat kymmenentuntisia. Ruoka oli samaa kuin työvelvollisillakin ja myös söimme samassa ruokalassa heidän kanssaan. Muutamat keittiölotat suhtautuivat meihin alusta lähtien reilusti ja tekivät parhaansa niistä aineksista, joita heillä oli käytettävissään. He olivat enimmäkseen maaseudun tyttöjä ja osoittautuivat kunnon ihmisiksi.
Mitä kauemmin rintamalinjat pysyivät paikallaan, sitä tärkeämmäksi tuli asumismukavuus pataljoonien, rykmenttien ja divisioonien herroille. Työvelvollisten keskuudessa kierteli juttuja esikuntaherrojen kekkereistä ja erikoislottien asunnoista. Upseeriston asuntoja paranneltiin, kenraaleille rakennettiin jopa uusia taloja, vaikka vanhoja autiotalojakin olisi ollut saatavissa. Rakennusbuumi toi esiin ammattimiesten tärkeyden rakennusten viimeistelyssä.
Huomattiin, että ”ryömäläisten” joukossa oli erinomaisia ammattimiehiä eri aloilta. Oli puuseppiä, kirvesmiehiä, muurareita ja sähkömiehiä sekä suutareita ja räätäleitä. Alkoi tipahdella erikoiskomennuksia: lähde upseerin housujen tekoon, mene huonekalustoa korjaamaan tai lähde saunaa koristelemaan.
Halvaksihan se tuli teettää yksityiset työnsä armeijan laskuun. Me pidimme näitä komennuksia arvossa, kohtelu ja ruoka oli parempaa, työ kevyempää ja mikä parasta, aseellisia vartioita ei ollut, eikä sotilaallista pokkurointia tarvittu.
Tällaiselle komennukselle Nestori Parkkari kertoi päässeensä maalari Olavi Pohjolan toveriksi. Kenraalit Hannuksela ja Blick olivat rakennuttaneet uudet talot asunnoikseen eikä ammattitaitoisia maalareita löytynyt muualta kuin poliittisten vankien ryhmästä.
Komennus ei ollut yhtään hassumpi. Saimme oleskella talossa sen valmistumiseen asti. Ruoan haimme päivittäin sotilaskeittiöstä. Nykyisiä ensiluokkaisia liistereitä ei ollut saatavilla. Meille oli varattu ruisjauhoa liisterin tekoa varten.
Eräänä päivänä näimme, miten upseerikasinolle tuotiin säkki vehnäjauhoja. Päätimme Olavin kanssa, että tuosta herkusta pitää meidänkin saada osamme, sillä edellisen kerran olin syönyt lettuja joskus Tammisaaren pakkotöistä vapauduttuani.
Olavi lähti upseerikasinolle, missä selitti, että emme uskalla ruveta liisteröimään kenraalin tapetteja huonoilla ruisjauhoilla, vaan välttämättä olisi saatava vehnäjauholiisteriä, muuten emme voisi vastata työn laadusta. Koville otti, mutta kaksi kiloa priimaa vehnäjauhoa Olavilla oli mukana, kun hän palasi.
Muutamana iltana söimme mainioita pannukakkuja, sillä sokeria, voita ja kananmunia saimme kanttiinista, kun työskentelimme kenraalin tulevalla asunnolla. Kenraali oli iso herra rintama-alueella. Häntä pokkuroivat kaikki—paitsi poliittiset vangit.
Kaapo Saraste
Työkansan Sanomat 2/2023