Risto Reunan vuonna 2021 ilmestynyt teos Puskalan Putiikki — Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä kertoo uusia tietoja suojelupoliisin, armeijan johdon, demarien ja revisionistien yhteistyöstä kommunisteja vastaan.
Kirjassa julkaistujen tietojen todellista merkitystä ei ole porvarillisessa mediassa selitetty, on vaan pintapuolisesti todettu jo entuudestaan tunnettu fakta, että kapitalistiset tiedustelupalvelut sabotoivat kommunistista puoluetta.
Reunan selvittämiin tietoihin on tietysti suhtauduttava kriittisesti, voihan olla etteivät ne pidäkkään paikkaansa. Tämän artikkelin puitteissa käsittelen niitä kuitenkin faktuaalisina.
Veikko Puskalan toiminta
Reuna kertoo Puskalasta seuraavaa (s. 446-447). Toisen maailmansodan aikana Puskala toimi puolustusvoimien ylläpitämässä salaisessa SAT/VIA järjestössä, jonka tarkoitus oli vakoilla väestöä sekä levittää antikommunismia. Sotien jälkeen Puskala siirtyi SDP:n järjestösihteeriksi ja lopulta pääsihteeriksi, kunnes hävisi valtataistelun 50-luvun puolivälissä.
Samaan aikaan puolustusvoimat päättivät ulkoistaa antikommunistisen vakoilun SDP:lle, ns. ”Lehmuksen putiikille”. Puskala johti tätä vakoilurinkiä demaripuolustusministeri Skogin sekä kenraali Sihvon ja eversti Lehmuksen välityksellä. Hänen apunaan toimi pääesikunnan viestiyhteyskeskuksen päällikkö eversti Karkaus. Vuonna 1958 Puskala perusti toimintaa jatkamaan oman yksityisen vakoilufirmansa, joka käytti kulissinaan painofirmaa.
Ylelle antamassaan haastattelussa Reuna kertoo, että ”Veikko Puskalan yksityinen tiedustelutoimisto sai ainakin osan rahoituksestaan Yhdysvalloista.
”Ei kai liene epäselvää, että rahat tulivat Yhdysvaltain työministerin organisoimina CIA:n rahoituksena Saksan tai Ruotsin kautta, sanoo Reuna. Toisaalta Puskalan rahoittajana oli myös SYT eli Suomalaisen yhteiskunnan tukisäätiö. Se oli hyvin varakas Suomessa oleva kommunismin vastainen säätiö.” (Yle.fi, 14.5.2021, Tiedusteluelämäkerta paljastaa: Pääesikunta ulkoisti salaisen kommunistiurkinnan yksityiselle ”Puskalan Putiikille”)
Vaikka vakoilua hoidettiinkin Puskalan oman firman kautta, tehtiin se CIA:n ja Suomen suurkapitalistien rahoituksella, puolustusvoimien ja Supon ohjauksessa. ”Pääesikunnan viestikoelaitoksen kuunteluasiantuntija oli kehitellyt Puskalalle kuuntelu- ja signaalilaitteistoa.” (Yle.fi, sama)
Lisäksi ”Puskala toimitti presidentti Kekkoselle tietoja SKP:n ja NKP:n edustajien välisistä keskusteluista, jotka olivat korkeinta salausluokkaa… tiedot välitettiin Tamminiemeen Suojelupoliisin välityksellä ja nimissä” (Reuna, s. 10)
Demarit porvarien vakoojina
Demarit tekivät laajamittaisesti yhteistyötä kapitalististen tiedustelupalveluiden kanssa työväenliikettä vastaan.
”Huomattava määrä luottamus- ja toimihenkilötehtävissä olleita sosialidemokraattisia toimijoita kertoi ja vieläpä hakeutui vapaaehtoisesti kertomaan tietojaan uudelle poliisille [supolle].” (Reuna, s. 142)
Reuna mainitsee ”SDP:n Helsingin paikallisvaikuttajien kuin hakeutuvan Supon kertojiksi.” (s. 175)
USA:lla näppinsä pelissä
Amerikkalainen imperialismi alkoi tukea SDP:tä rahallisesti tultuaan vakuuttuneeksi demarien kyvyistä: ”dollareita saapui vähittäin pienissä erissä Tukholman noutopisteen kautta.” (s. 140)
Puskala laati myös rahaa vastaan USA:lle raportin kommunistien toiminnasta, jonka toimitti Amerikkaan 1953. ”Kirjoittajina toimi orvoiksi puolueeseen jääneitä titolaisia tietovuotajia ja dissidenttejä.” (s. 159)
Puskala värväsi agenteikseen kommunistisen puolueen ja SKDL:n sisältä ennen kaikkea revisionisteja ja kaikenlaisia pettureita, joita Reuna kuvaa ”titolaisiksi ja dissidenteiksi” (s. 159).
Puskalan agentit: puolueen vastaisia ”dissidenttejä”
Puskalan tiedottajana toimi esim. Väinö Saarinen, entinen ”talvisodan vapaaehtoinen, kunnostautunut sodissa [Neuvostoliittoa vastaan]” (s. 324) sekä Hjalmar Rantanen, jota Reuna kuvaa seuraavasti:
”SKP:nkin keskuudessa syntyi titolaisessa nosteessa ryhmiä, jotka irtisanoutuivat… [kommunistisen puolueen] johtoryhmästä. Suuntauksen turkulainen vaikuttajahahmo oli 1930-luvun maanalaiskommunisti Soini Hjalmar Rantanen. Sodan aikana hän oli ilmiantanut vankilassa toverinsa ja 1940-luvun lopulla hakeutunut kirjeenvaihtoon Arvo Tuomisen kanssa… Puhe oli titolais-kommunismista.” (s. 165)
Arvo Tuominen oli entinen SKP:n pääsihteeri, joka oli avoimesti kääntynyt vuodesta 1939 puoluetta vastaan. Salaisesti hän oli toiminut puoletta vastaan varmasti jo aikaisemmin.
1950-70-lukujen aikana Puskala värväsi laajan agenttien verkoston SKP:n ja SKDL:n sisältä. Reunan mukaan Puskalan onnistui saada agentti, Aarne Hulkkonen, jopa puolueen poliittisesta toimikunnasta. ”Aarne Hulkkosesta paljastui ”revisionisti”, josta Putiikki sai salaisen tukijansa.” (s. 450).
”Hulkkonen oli salainen ”revisionisti”, joka yksityisesti oli [SKP:n] liberaalien [eli reformistien] kannalla” (s. 245) Puskalan verkosto kiristi Hulkkosta ja uhkasi paljastaa hänet puolueelle. Sen takia ”Hulkkoselta alkoi välittyä papereita ja asiakirjoja SKP:n sisäpiiristä.” (s. 246)
Hulkkosen värväsi Veikko Hauhia, joka esiintyi varsin ’luokkakantaisena marxisti-leninistinä’ mutta todellisuudessa ”kuului… Yrjö Leinon esititolaisiin kannattajiin.” (s. 445)
”Tutkimus nostaa [Puskalan kätyri-] viisikkoon Veikko Hauhian lisäksi Aarne Hulkkosen, Toivo Åsvikin, Väinö Kiurun, ja tamperelaisen Väinö Saarisen. Itse verkosto käsitti 17 puoluepiirin vastaavaa ja kaiken kaikkiaan noin 150 toiminnan luonteesta tietoista eritasoista tiedottajaa.” (s. 454)
Puskala Kommunistista puoluetta hajottamassa 60- ja 70-luvuilla
Puskala sai sotien jälkeen Valpolta säkillisen SKP:tä koskevia pidätys- ja henkilötietoja, joiden avulla hän kenties tiesi myös SKP:ssä Suomen kapitalistista tiedustelua ja EK-Valpoa auttaneet petturit. (s. 446)
1960-luvulla Puskalan tehtäväksi hahmottui kommunistisen puolueen toiminnan lamauttaminen kääntämällä SKDL kommunisteja vastaan ja edistämällä puolueen hajoamista kahteen vastakkaiseen ryhmään.
Olen käsitellyt vanhan SKP:n hajaannusta artikkelissani ”Porvarillinen kommunismin tutkimus: ”Kivääri vai äänestyslippu?” (TKS 8/21).
Puskalan agentit valjastavat Tilanne-ryhmän
Ensimmäinen merkittävä avoin revisionistinen oppositioryhmä SKP:tä vastaan oli vuosina 1961-1966 toimineen Tilanne-lehden ympärille kehittynyt ryhmä. Ryhmällä oli vaikutusvaltaa enimmäkseen SKDL:ssä ja edusti käytännössä eurokommunismia eli reformismia, vaati marxismin ”uudistamista”.
Puskala ymmärsi välittömästi tälläisen oppositioryhmän tarjoamat mahdollisuudet ja pyrki värväämään sen jäsenistä agentteja, sekä soluttautumaan oppositioryhmiin ja kaappaamaan ne tiedustelupalvelun haltuun.
”Tilanne-ryhmän taustana olleista uudistajaopposition toimintaryhmistä valikoitui Puskalan tiedottajaverkoston yhdyshenkilöt eli tiedottajat.” (Reuna, s. 451-452)
”Oppositioryhmiin soluttautumalla Putiikki pyrki saamaan ne ohjaukseensa, mikä tuotti ajan myötä tulosta.” (s. 257)
Soluttautumalla revisionistisiin ryhmiin Putiikki tuotti provokatiivisia puolueen vastaisia artikkeleja, kuten 1965 sarja ”Suomalaisen kommunismin kasvot” (s. 257).
Puskala toimi edelleen yhteistyössä Supon kanssa ja tarkoituksena oli kääntää SKDL kommunistista puoluetta vastaan. Reuna mainitsee, että ”Putiikki eteni 1960-luvun puoliväliin mennessä organisoimaan toimintaryhmän SKDL:n sisälle.” (s. 259) ja ”Suojelupoliisin valvontaosasto sai oppositioryhmien ilmaannuttua laadukkaita tiedottajia SKDL:n sisältä.” (s. 265)
Puskala ja eurokommunistit
1960- ja 70-luvulla kommunistisessa puolueessa oli ilmaantunut kaksi ryhmää, eurokommunistinen ns. ”enemmistö” sekä ’luokkakantainen’ ”vähemmistö”, joka piti sisällään pääasiassa Neuvostoliitto-myönteisiä kommunisteja (sekä rehellisiä marxisti-leninistejä, että hrustsovilaisia opportunisteja ym.). Puskalan putiikki pyrki kaikin tavoin auttamaan eurokommunistisia ”uudistajia”.
Puskalan aineistoa tutkinut Matti Viialainen ”totesi ensimmäisenä, että [Puskalan] toiminta oli [kommunistisen] puolueen ulkopuolelta tarkoituksellisesti harjoitettua hajotustyötä, jolle oli olemassa ideologinen kaikupohja [eli revisionismi]…
Eri puolille maata syntyi SKP:n uudistajien oppositioryhmiä… Hajotusverkosto sai alkunsa näihin oppositioryhmiin kuuluneista jäsenistä… 1970-luvun alussa verkostoa johti jo mainittu ”Puskalan viisikko”” (s. 13-14)
Putiikki tuki eurokommunistien päävaatimuksia eli proletariaatin diktatuurin ja väkivaltaisen vallankumouksen tuomitsemista.
60-luvun puolivälissä ”Uudistusaalto fokusoitui koskemaan puolueohjelman uusimista ja työväen diktatuurin käsitteen tarkistamista niin sanotun väkivaltapykälän poistamiseksi. Toimintalinja [eli Putiikki] osallistui prosessiin tuottamalla oppositioryhmien käyttöön Puskalan kirjapainon painamaa [eurokommunistista] keskusteluaineistoa… Taskukokoisia vihkosia oli jaettu vuodesta 1961 alkaen eri paikkakunnilla omia kokouksia pitäneille SKP:n oppositioryhmille” (s. 264)
Putiikin valekirjeet
Putiikki ei kuitenkaan tahtonut eurokommunistien yksipuolisesti voittavan, vaan pyrki kauttaaltaan pahentamaan ja pitkittämään puolueen hajaannusta ja lietsoi myös vähemmistöläisiä provokatiivisiin toimiin, tai lavasti sellaisia.
Onnistuneimpia ”vähemmistöön” kohdistuneita toimia lienee Hauhian soluttaminen vähemmistöjohtajien lähipiiriin sekä provokatiiviset valekirjeet, joiden väitettiin olevan vähemistöläisten kirjoittamia, mutta todellisuudessa ne olivat Putiikin tehtailemia.
Putiikki laski liikkeelle valekirjeen syksyllä 1966, josta vähemmistöläisvaikuttaja Kauko Heikkilä aavisti heti, että kyseessä on provokaatio (s. 311), muttei pystynyt estämään sen aiheuttamaa tuhoa.
”Putiikki… laittoi Turussa [jossa marxisti-leninistit olivat vahvoilla piirijärjestössä] maanlaajuiseen täsmäjakeluun menneen tekaistun kirjeen syksyllä 1967.” (s. 309)
1967 hajotuskirjeestä myös ”KU:n [Kansan Uutiset] varapäätoimittaja Aili Mäkinen lausui käsityksenään, että kysymyksessä oli oikeiston provokaatio… [puolueen puheenjohtaja, enemmistöläinen] Aarne Saarinen oli toista mieltä” (s. 316)
Valekirjeet aiheuttivat puoluehajaannusta kaikkilla, mm. ”Kuopiossa Turun tekaistu kirje kiihdytti mielet tuhoisaksi hulinaksi paikallisen puoluelehden toimituksessa.” (s. 313)
Hauhia myös tehtaili valekirjeitä, joissa hyökättiin vähemmistön johtajia vastaan. ”Hauhia keksi lisätä nimensä SKP:n ”syytösten alaisten” korkean tason johtohenkilöiden ketjuun A. Aaltosen, V. Pessin, K. Heikkilän, U. Jokisen, O. Pohjolan, T. Forssin ja M. Kainulaisen jatkoksi. Mikä tahansa tiedustelupalvelu olisi ollut otettu moisesta silmänkääntötempusta ujuttaa myyrä vastapuolen johtokaartiin.” (s. 314)
”Puskalan raporttitallenteet… [osoittavat] kuinka ulkopuolelta ohjattu harkittu hajotus nakersi pala palalta puolueen yhtenäisyyden… Tekaistuilla kirjeillä syötettiin hermoon osuvaa disinformaatiota yhteensä seitsemäntoista haamukirjettä.” (s. 318)
Yhteenveto
Pelkkä ulkopuolinen sabotointi ja hajotustyö ei tietenkään olisi pystynyt puoluetta hajottamaan, vaan hajotus käytti taitavasti jo olemassa olevia olosuhteita. Titolaisuus oli suhteellisen marginaali-ilmiö, jota tiedustelupalvelut kuitenkin hyödynsivät 50-luvulla, muiden puoluevastaisten tendenssien rinnalla.
Päästyään valtaan 1956 revisionistinen Hrustsovin ryhmä alkoi nakertaa sosialismin perusteita Neuvostoliitossa ja verhotusti levittää marxismin vastaisia aatteita kommunistiseen liikkeeseen. Olen käsitellyt tätä aihetta artikkelissani ”Revisionismi Neuvostoliitossa” (TKS 8/22).
Hrustsovilaiset ”teoriat” mm. proletariaatin diktatuurin vanhentuneisuudesta ja rauhanomaisesta sosialismiin siirtymisestä vahvistivat eurokommunistisia harhoja. Hrustsovin hyökkäys ”stalinismia” vastaan heikensi myös dramaattisesti marxisti-leninistien valta-asemia kommunistisissa puolueissa. Näillä oli ratkaiseva merkitys myös vanhan SKP:n vähittäisessä lamautumisessa.
SKP:ssä puheenjohtaja Aimo Aaltonen oli edustanut rehellistä marxismi-leninismiä, mutta revisionistien onnistui raivata hänet tieltään ensimmäisenä. Reuna toteaa:
”SKP:n pj. Aaltonen oli kuitenkin pian tullut käsitykseen, että Neuvostoliitossa mentiin väärään suuntaan, ja hän piti Hrustsovin valtakautta erehdyksenä, joka korjattaisiin. Hän ei hyväksynyt O. W. Kuusisen lanseeraamaa teesiä rauhanomaisesta rinnakkainelosta” (s. 270)
Eurokommunistit saivat enemmistön ja jäljelle jääneet vähemmistöläisjohtajat sopeutuivat Neuvostoliiton revisionismiin – tietyistä rimpuiluista huolimatta. Voidaan mainita Markus Kainulaisen ehdottaneen jo 60-luvulla irtaantumista eurokommunisteista ja uuden marxilais-leniniläisen puolueen perustamista – jota Neuvostoliiton johto vastusti.
Puolue jakaantui kahteen ryhmään, joista eurokommunistit olivat kapitalististen tiedustelupalveluiden vaikutusvallassa. Vähemmistö taas oli lopulta Neuvostoliiton hrustsovilaisen johdon hihnassa. Lisäksi Neuvostojohto vielä kielsi vähemmistöä irtaantumasta omaksi puolueekseen. Tuollaisessa tilanteessa puolueen lamaannus oli taattu. Puskalan putiikin oli helppo lietsoa puolueen osapuolisotaa.
Tomi Mäkinen
Työkansan Sanomat 6/2023