Historia puhuu meille. Se auttaa meitä tunnistamaan epäsuoria ja kätkettyjä pyrkimyksiä, joilla militaristit propagandassaan perustelevat sotien tarpeellisuutta, korostavat moraalista ja ideologista ylemmyyttä, luovat viholliskuvia, uhoavat historiallisella tehtävällä, jumalaan vedoten ja nostattavat revanssihenkeä. Noilla teemoilla ei edistetä rauhan asiaa, vaan kasvatetaan asevarustelua ja valmistaudutaan sotaan. Vaarallisimmat vihollisemme ovat aina olleet suomalaiset sotakiihkoilijat ja militaristit – sekä ennen että nyt.
Saksalaismiehityksen aika
Saksan armeijan ei tarvinnut hyökätä maahamme. Se kutsuttiin itsenäiseen Suomeen. Saksan tavoite oli vahvistaa Itämeren herruutta Suomessa olevien saksalaisjoukkojen avulla. Se onnistui yli odotusten. Kiitollisena saamastaan avusta Suomen porvarilliset puolueet tarjosivat Saksan miehitysjoukoille hopealautaselta koko Suomen.
Saksa miehitti Helsingin, sen lähisaaret ja useita muita saaria kontrolloidakseen meriliikennettä Suomenlahdella, otti valvontaansa tärkeimmät rautateiden risteyskohdat sekä Rovaniemen ja Muurmanskin välisen alueen pystyäkseen seuraamaan englantilaisten miehittäjien toimintaa.
Suomen metsä- ja vuoriteollisuus teki Saksalle edulliset sopimukset puutavarasta sekä kaivannaisista. Saksan miehitysjoukot integroitiin Suomen talouteen. Suomenlahden saarten miehityksen jälkeen Saksa alisti Suomen alusmaan asemaan — kokoomusjohtajat olivat myyneet Suomen saksalaisille polkuhintaan.
Suomen hallitus vaali Suomen ja Saksan kansojen ”yhteistä germaanista” alkuperää, jota hallituksen varapuheenjohtaja, nuorsuomalaisista kokoomuslaiseksi siirtynyt E. N. Setälä korosti saksalaiselle päällystölle 25. huhtikuuta 1918 pitämässään tervehdyspuheessa, jonka hän päätti sanoihin: ”Eläköön Saksan kansa, suuri ja mainehikas sodassa, yhtä suuri ja mainehikas ihmiskunnan kulttuuriarvojen edustajana ja puolustajana! Eläköön!
Rűdiger von der Goltz huolehti Saksan eduista. Hän piti päämajaansa Helsingissä Smolnassa ja Suomen johtohenkilöt kävivät hänen luonaan neuvotteluissa. Hänen tehtävänsä oli antaa kaikille sotilasvirastoille poliittiset suuntaviivat, joiden mukaan Suomessa piti toimia.
Saksalaiset suorittivat tiedustelutoimintaa lähettämällä suuret retkikunnat kartoittamaan Laatokan itä- ja koillispuolen alueita, Kuopion pohjoispuolta sekä Rovaniemen ja Murmanskin rannikon välistä aluetta. Tiedustelu tehtiin saksalaisella perusteellisuudella. Maasto, tiestö ja jopa hyttystilanne tuli tarkkaan selvitetyksi tulevia tarpeita varten.
Armeijan ylipäällikkö Mannerheim ei päässyt sopimukseen ylipäällikön tehtävien sisällöstä, eikä armeijan budjetista hallituksen eikä saksalaisten kanssa. Hän olisi halunnut varoja ja elintarvikkeita joukoille, hyökätäkseen Venäjälle ja vapauttaakseen Pietarin bolsevikeista, kuten oli kenraali Judenitšille luvannut.
Hallitus ei halunnut myöntää armeijalle niin suurta budjettia kuin Mannerheim vaati. Lisäksi von der Goltz totesi, ettei Mannerheimin upseerikuntaan kuuluvilla ruotsalaisilla ja venäläisillä upseereilla ollut riittävää sotakokemusta Suomen armeijan kehittämiseen.
Saksalaismielinen valtionhoitaja Svinhufvud ja senaatin puhemies Paasikivi halusivat, että saksalaiset sekä johtaisivat armeijan kehittämistä ja takaisivat läsnäolollaan Suomen sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden.
Saksan keisarille uskollisuudenvalansa vannoneet jääkärit vastustivat Venäjän armeijassa vuosikymmeniä palvellutta Mannerheimia. Mannerheim ei myöskään halunnut joutua saksalaisen kenraalin alaisuuteen, joten hän erosi palveluksesta, koska ei saanut haluamaansa, toteaa Pirkko Turpeinen-Saari kirjassaan Lahtari, punikki & teurastaja.
Kansanedustajien vangitseminen
Sosialidemokraattiset kansanedustajat eivät voineet enää osallistua eduskuntatyöhön, sillä tynkäeduskunnan kokoomuslaiset kansanedustajat päättivät maalaisliiton ja nuorsuomalaisten tuella viidenkymmenkuuden sosialidemokraattisten kansanedustajien vangitsemisesta 15. toukokuuta 1918.
Kahdeksan kansanedustajaa valkoiset olivat jo teloittaneet ja seitsemän kuoli vankileireillä nälkään ja hoitamattomiin tauteihin taistelujen jo loputtua. Eräät olivat paenneet maasta ja maahan jääneiden henkeä uhattiin avoimesti.
Sisällissodan aikana punaiset olivat tappaneet neljä oikeiston kansanedustajaa, joista kaksi kuoli Viipurin vankilassa huhtikuun lopulla tapahtuneessa, kymmeniä uhreja vaatineessa humalaisten suorittamassa verityössä, häviön jo häämöttäessä.
Ingmanin ensimmäisen hallituksen aloitettua 27.11.1918 muuttuivat ulkopoliittiset suhteet. Suomalaisen äärioikeiston ja porvariston Saksan ihailu ja kokoomuksen kuningashanke oli pakko haudata ja unohtaa. Suomen kuninkaaksi jo valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl luopui kuninkuudesta. Saksa oli hävinnyt sodan, muuttunut tasavallaksi ja vetänyt miehitysjoukot Suomesta.
Uudeksi ihailun kohteeksi oikeistopropaganda nosti valtionhoitajaksi nimitetyn Mannerheimin ja suojeluskuntajärjestöt. Ainoa sallittu mielipide oli valkoisten voittajien ääni. Sadoilla paikkakunnilla järjestetyt valkoisen armeijan soihtukulkueet, sankarirituaalit, kaatuneiden muistomerkit ja suojeluskuntien lippujen vihkimiset loivat vuodesta toiseen toistuvat tapahtumat, joilla vahvistettiin ”voittajien totuutta”.
Valtionhoitaja Mannerheim
Valtionhoitajana Mannerheim ei kyennyt edistämään omia tavoitteitaan, sillä Yhdysvallat, Englanti ja Ranska eivät luottaneet häneen ja hänen oli toimittava näiden esittämien vaatimusten mukaisesti. Eduskunta- ja presidentinvaalit oli järjestettävä ja Mannerheimin jahkailu valtiosäännön voimaantulon viivyttämiseksi oli heti lopetettava.
Valtiosääntökomiteaa johti tasavaltalainen K. J. Ståhlberg. Esitys valmistui toukokuussa ja hyväksyttiin kesäkuussa ja Mannerheim vahvisti allekirjoituksellaan valtiosäännön.
Viikon kuluttua hallitusmuodon vahvistamisesta eduskunta suoritti ensimmäisen presidentin vaalin. Vaalissa oli kaksi ehdokasta: K. J. Ståhlberg ja Mannerheim. Ståhlberg sai 143 ääntä ja Mannerheim 50 ääntä. Suuri ero äänimäärissä kertoi, kuinka vähäinen suosio militaristien edustajalla Mannerheimillä oli todellisuudessa.
Tasavaltalainen Ståhlberg lunasti lupauksensa
Hävittyään presidentinvaalit lähti Mannerheim käymään onnittelukäynnillä Ståhlbergin luona. Mutta oli hänellä omakin asia toimitettavana Suomen ensimmäiselle presidentille. Tästä onnittelukäynnistä Ståhlberg kertoi vaimolleen vasta kesäkuussa v. 1939:
”Mutta olihan minun pakko sanoa suoraan ja jyrkästi, etten lähde Kauko-Karjalaa valloittamaan enkä kehota hallitusta tai eduskuntaa sellaiseen, vaikka Mannerheim minulta sitä vaati. Hän oli vannonut, ettei pistä miekkaansa tuppeen ennen kuin Karjala on valloitettu. Ja minä puolestani sanoin, että sitä ei valloiteta. Jos Karjala tulee meille vapaalla sopimuksella, se on toinen asia. Minun aikanani Suomi ei lähde millekään vieraan alueen valloitusretkelle”.
Ester Ståhlberg tallensi miehensä kertomuksen vuosien 1935–1947 Päiväkirjaansa sivulle 120–121, sekä pari muutakin asiaa, jotka valottivat Mannerheimin öykkärimäisiä toimintatapoja.
Jatkettu sisällisota
Yhteiskunnallinen tilanne Suomessa muistutti jatkettua sisällissotaa. Itärajalla laittomat rajanylitykset jatkuivat ja heimosoturit provosoivat puna-armeijaa. Sisäministeri Heikki Ritavuori määräsi rajan suljettavaksi ja kaiken materiaalisen avun vapaajoukoille lopetettavaksi. Ritavuori oli myös virkansa puolesta osallinen Helsingin suojeluskuntapiirin päällikön kenraalimajuri Paul von Gerichiä koskevassa suojeluskuntaselkkauksessa.
Ritavuoren selkeät kannanotot olivat saaneet Gerichin kiehumaan vihasta ministeri Heikki Ritavuorta kohtaan. Konfliktin seurauksena palkkamurhaaja tappoi Ritavuoren hänen kotiovelleen helmikuussa 1922.
Salamurhaa tutkimaan määrätyt poliisit hoitivat osuutensa kehnosti. Mutta oli vahva epäily, että murhan tilaaja ja aseen murhaajalle oli toimittanut kenraalimajuri Paul von Gerich. Mikä osuus murhaan oli salaisella, aktivistien johtamalla Suojeluskuntien Tiedustelukeskuksen toiminnalla, sekään ei poliisitutkinnassa selvinnyt.
Fasistinen Lapuan liike
Pohjanmaalla kehittyneen Lapuan liikkeen aktivistit olivat Saksan keisarille uskollisuudenvalan vannoneita jääkäreitä, joiden tavoite oli murskata työväenjärjestöjen valta. Lapuan liike taisteli kaikin keinoin, myös laittomilla menettelytavoilla työväen lehdistöä, lakko- ja järjestäytymisoikeutta ja koko työväen kulttuuria vastaan.
Murskatakseen kommunistit ja heiksi epäilemänsä tahot lapualaiset marssivat Helsinkiin. ”Talonpoikaismarssillaan” lapualaiset pyrkivät kiristämään hallitusta määräämään kommunistien toiminnan kieltävät lait. Jääkärieversti Paavo Talvela hoiti marssin tekniset järjestelyt.
Marssijoita, joita oli noin 12 000, saapui 7. heinäkuuta 1930 Helsinkiin eri puolilta maata. Presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud ja Mannerheim ottivat marssijat vastaan Senaatintorin portailla seisten.
Talvela esikuntineen oli kopioinut marssin Mussoliinin masinoimasta fasistien marssista vuonna 1922 Roomaan. Monille vasemman laidan kannattajille marssi toi mieleen sisällissodan jälkeen pidetyn Mannerheimin voitonparaatin.
Lapuan liikkeen aktiivi Antti Isotalo, yksi Alahärmän vaalilautakuntien puheenjohtajista, osallistui 9.9.1930 kokoukseen, jossa hän poisti omavaltaisesti vaaliluetteloista vasemmistolaisten ehdokkaiden nimet. Näin elettiin 1930-luvulla fasistisessa Suomessa militaristisen mielivallan, jatkuvan väkivallan uhan ja lapualaiskyyditysten aikana. Oikeuslaitoskin oli osittain fasistien miehittämä. Vasta fasistisen Lapuan liikkeen, militaristien ja äärioikeiston voimistuminen toivat Mannerheimille tämän suuresti kaipaaman aseman valtiollisessa elämässä.
Itä-Karjalan valloitus — natsi-Saksan ja kaitselmuksen avulla
Heinäkuun 10. päivä 1938 oli Vilppulassa poutainen ja aurinkoinen. Sopiva sää ulkoilmajuhlan viettämiseen. Juhlan aihe oli Vilppulan taistelun muistomerkin paljastaminen. Vieressä kohisi Vilppulankoski. Se herätti vieraiden mielissä muistoja täällä kaksikymmentä vuotta sitten käydystä taistelusta. Vuorineuvos Gösta Serlachius oli pynttäytynyt everstiluutnantin juhlaunivormuun. Kutsuvieraat saapuivat tilaisuuteen Mannerheimin johdolla. Arvi Tynys, patsaan veistänyt taiteilija oli pukeutunut frakkiin.
Tilaisuuden isäntä Serlachius kuului Suomen keskeisiin talousvaikuttajiin ja uudesti syntyneisiin Suur-Suomen kannattajiin, jota tietenkin Karjalan metsävarat houkuttelivat. ”… Kuolan niemimaa kiinnostaa meitä tietysti kovasti ja sen takia olisi mielenkiintoista kuulla mitä tästä puhutaan Berliinissä”, Gösta Serlachius kyseli kirjeessään pojaltaan.
Oskari Heikel/Heikinheimo piti juhlapuheen. Hän toimi vuosina 1922–1927 kokoomuksen militaristisiiven kansanedustajana, oli entinen puolustusvaliokunnan puheenjohtaja ja omien sanojensa mukaan myös fasistien aatetoveri, joka toimi erittäin näkyvästi suojeluskuntavaikuttajana.
Vuonna 1922 kommunistien tekemän suojeluskuntien lakkauttamisaloitteen täysistuntokeskustelussa O. Heikinheimo oli kommentoinut vasemmiston esittämiä väiteitä suojeluskuntien fasistisuudesta: ”Minun täytyy tunnustaa, että me suojeluskuntalaiset emme tuota vertausta ollenkaan häpeä. Päinvastoin me mielihyvällä ja ylpeydellä tunnustamme olevamme italialaisten fasistien aatetovereita”.
Juhlapuheen pitäneen Oskari Heikinheimon mukaan ”Vilppulan taistelujen muistomerkki julistaa isänmaanrakkauden suurinta käskyä”. Heikinheimo esitti puheessaan millä tavalla ”vuoden 1918 muistot ja unelmat Suur-Suomesta kietoutuvat toisiinsa”.
”Raja kulkee nyt pitkin Rajajokea, Laatokkaa pitkin, pitkin Maanselän harjanteita aina Jäämerelle saakka. Missä rajaviiva kulkee seuraavien vuosisatojen aikana, sen on viisas kaitselmus peittänyt silmiltämme… tämä kysymys askarruttaa ankarana monen suomalaisen sielussa… ja katse kääntyy kovana päin inhaa itää… useiden mielessä kytee erinäisiä ajatuksia rajaviivan paikan suhteen…”, totesi Heikinheimo juhlavieraille.
Jussi Malminen
Työkansan Sanomat 10/2022
Kirjoituksen osa 3 seuraavassa numerossa 11/2022