Naisten toiminta työväenliikkeen alkuvuosina
1880–90-lukujen yleinen työläisnaisten vastainen sosiaalinen ja poliittinen ilmapiiri oli luonut olosuhteet, joissa työläisnaiset eivät myöskään työväenliikkeessä uskaltaneet hypätä suoraan mukaan kaikkeen poliittiseen toimintaan. Naiset usein osallistuivat lähinnä yhdistyksen kulttuurimenoihin. Varsinaisessa toiminnassa he halusivat pysytellä enemmän sosiaalisten ongelmien, kuten siveys- ja raittiusasian parissa.
Vaikka toiminta naisten omien olojen parantamiseksi oli puutteellista, päätyivät nämä naiset toiminnallaan rakentamaan tärkeää pohjaa koko työväenliikkeelle sen myöhemmässä toiminnassa. Samalla luotiin myös ensimmäistä kertaa pohjaa työläisnaisten omalle järjestötoiminnalle. Moni työväenliikkeessä myöhemmin äärimmäisen tärkeäksi muodostunut nainen tuli alunperin mukaan tätä reittiä.
Koska naisten toiminta liikkeen alkuvaiheessa keskittyi pitkälti järjestöjen harrastustoimintaan, olivat luonnollisesti ensimmäiset naisten omat osastot ompelu- ja käsityöseuroja. Näissä seuroissa usein tehtiin käsitöitä myytäväksi järjestöjen myyjäisissä, ja näin liikkeelle saatiin rahaa. Käsitöitä tehdessä naiset kuitenkin lukivat myös poliittisia kirjoja ja sanomalehtiä kehittääkseen tietoisuuttaan.
Pian naiset alkoivat muiden seurojen ohella osallistua aktiivisesti puhujaseurojen toimintaan. Puhujaseuroissa keskusteltiin työväenluokan ongelmista ja luokkataistelusta, ja näin kasvatettiin ihmisten luokkatietoisuutta. Näissä kokouksissa naiset pääsivät myös tuomaan esille oman sorretun asemansa yhteiskunnassa, ja mm. prostituutiosta käytiin usein keskusteluja.
Puhujaseurat niissä pidettyjen luentojen myötä kehittyivät radikaalimpaan suuntaan, ja niissä käydyt keskustelut luokka- ynnä muista kysymyksistä auttoivat kitkemään wrightiläistä ajattelua työväenluokan omista riveistä.
Ero porvariston kontrolloimasta wrightiläisestä liikkeestä alkoi konkreettisesti työläisten omien ammattiosastojen perustamisella. Näiden osastojen kokoukset eivät kiinnostaneet työväenyhdistyksen porvareita, joten työläiset saivat niissä pitkälti vapaat kädet toimia ja puhua asioistaan, mikä johti kasvavaan luokkakantaisuuteen.
Työläisnaiset perustavat omia osastoja
Myös työläisnaiset alkoivat perustaa omia osastojaan. Osastoja oli ammatillisia ja poliittisia, näillä ei usein ollut erityisemmin keskinäisiä eroja. Kaikissa osastoissa naiset puhuivat naisvoittoisten ammattien ongelmista, äänioikeudesta sekä koulutus- ja sivistysasioista. Naisliike ja työväenliike ymmärrettiin käsi kädessä kulkeviksi liikkeiksi. Porvarilliset naisyhdistykset (Suomen naisyhdistys ja Naisasialiitto Unioni) vastustivat näiden naisten ammattiosastojen perustamista.
Naiset toivotettiin yleisesti ottaen lämpimästi tervetulleiksi työväenliikkeeseen. Suomessa työväenliike ymmärsi vastata palkkatyössä käyvien naisten määrän kasvamiseen asialle oikealla ja edistyksellisellä tavalla. Naiset piti saada mukaan taisteluun oikeuksiensa puolesta, sillä naisten asiat olivat koko työväenluokan asioita.
Työväenyhdistys päätti vaatia virallisella tasolla naisten työolojen parantamista ja palkkojen korottamista miesten tasolle jo vuoden 1893 edustajakokouksessaan. Myös Suomen Työväenpuolueen perustava kokous vuonna 1899 asettui naisten taloudellisen ja poliittisen tasa-arvon kannalle. Naiset alkoivat lakkoilla, ja näillä lakoilla oli myös selkeästi poliittinen tarkoitus. Ne olivat usein naisliikkeessä tunnettujen henkilöiden johtamia, ja niiden pyrkimykset heijastivat työläisnaisille tärkeitä ongelmia.
Suomen työväenpuolueen perustaminen vaikutti aktivoivasti työläisnaisiin. Työväenluokan taistelun ohessa puolue korosti sukupuolten välistä tasa-arvoa, vaati kaikille 21 vuotta täyttäneille Suomen kansalaisille yleistä, yhtäläistä ja välitöntä äänioikeutta kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä, puolusti Suomen kansallista itsenäisyyttä ja edusti radikaalisti sivistysystävällistä kantaa.
Ne olivat asioita, joita myös porvarillinen naisliike oli väittänyt ajavansa. Tästä huolimatta Suomen naisyhdistys ja Naisasialiitto Unioni vastustivat näitä vaatimuksia. He pelästyivät sosialismin voittamisen mahdollisuutta ja alkoivat perääntyä omiin porvarillisiin leireihinsä. Kuilu työläis- ja porvarinaisten välillä jatkoi kasvamistaan.
Naisten työssäkäyntiä vastustettiin
Kuten aiemmin mainittu, Suomen työväenpuolue koki naisten saamisen mukaan liikkeeseen hyvin tärkeäksi. Viralliseksi linjaksi muodostui, että naisille on agitoitava ja heitä on värvättävä niin paljon kuin mahdollista. Moni puolueen miespuolinen jäsen kokikin suurta kiinnostusta naisliikettä ja -asiaa kohtaan. Naisosastoissa oli mukana usein miehiä, ja mm. työväenliikkeen johtomiehiä kuten Yrjö Sirola ja Edvard Valpas oli aktiivisesti naisia tukemassa.
Edistyksellinen linja ei kuitenkaan pelastanut taantumuksellisilta vaikutuksilta. Samaan aikaan maailmalla oli tullut hyvin suosituksi Saksan sosialidemokraattisen puolueen naisasiaa koskeva linja. Tämän linjan sisältö oli käytännössä se, että naiset ovat kurjistaneet työväenluokkaa menemällä töihin, ja työväenliikkeen tulee tällöin vastustaa naisten työssäkäyntiä, samalla tietysti alistaen näiden poliittisia ja taloudellisia oikeuksia.
Naisten oikeuksista keskustelu ylipäätään jätettiin asiaksi, joka tapahtuisi “sitten joskus vallankumouksen jälkeen”. Joitain piirteitä tästä tendenssistä oli päätynyt Suomeenkin, mutta ne eivät ikinä muodostaneet enemmistöä.
Naisiin kohdistui muitakin sovinistisia uskomuksia työläismiesten taholta. Heidän asemansa “oikeina työläisinä” oli usein kyseenalaistettuna. Työläisnaisia pidettiin ylimielisinä, ja ajateltiin naisten pitävän itseään jonain miehiä korkeampana luokkana. Naisvaltaisten alojen työtä pidettiin huonona ja likaisena, kun taas tehtaissa työskenteleviä naisia väitettiin prostituoiduiksi.
Edistyksellinen linja voittaa sovinistit
Alkuaikojen miesvoittoinen työväenliike ei oikein ymmärtänyt naisten erityistä yhteiskunnallista asemaa, joka varjosti heidän suhdettaan työläisyyteen ja politiikkaan.
On totta, että naisille agitointi oli erilainen ja usein myös vaikeampi tehtävä kuin miestyöläisille. Siinä missä miehet innostuivat puheista, joissa heidän kurjista työolosuhteistaan tehtiin paljastuksia, naiset saattoivat kokea heidän työoloistaan ja pienistä palkoistaan julkisesti puhumisen nöyryyttävänä. Tämä tietysti todellisuudessa johtui naisten kasvatuksesta ja opetetuista rooleista, sekä yhteiskunnan porvarillisesta näkemyksestä naistyöstä, eikä ylimielisyydestä tai suuruuskuvitelmista.
Todellisuudessahan naisilla oli miehiäkin vahvempi intressi puolustaa oikeuksiaan työläisinä palkkojensa ollessa paljon pienemmät kuin miesten ja työajat tavattoman pitkiä, usein lähennellen jopa kokonaisia vuorokausia. Naiset usein, herkemmin kuin miespuoliset toverinsa, myös erotettiin töistään välittömästi, mikäli he julkisesti edes puhuivat palkoistaan.
Sovinistinen oppositio ei pystynyt lopettamaan naisille agitointia tai naistyöhön panostamista. Edistyksellinen linja oli tullut pysyäkseen. Heidän jatkuvasti aiheesta aloittamat riitansa olivat kuitenkin tarpeeksi aiheuttamaan naistoiminnalle suurta rahoituksen puutetta.
Sanni Riihiaho
Työkansan Sanomat 14/2022