Äänioikeustaistelu
Naisten äänioikeudesta oli tullut päivän polttava kysymys niin porvarillisille kuin työläisnaisillekin. Periaatteellisella tasolla asiasta oltiin samoilla linjoilla; molemmat halusivat naisille oikeuden äänestää siinä missä miehetkin. Luokkaeron takia konkreettiset pyrkimykset kuitenkin erosivat. Sosialistinaiset vaativat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille sukupuolesta riippumatta, sekä eduskunnan muuttamista yksikamariseksi.
Porvarinaisia ei niinkään kiinnostanut yleinen äänioikeus, vaan pääsy nauttimaan kaikista luokkansa eduista, sekä täysi kyky kilpailla muiden porvareiden kanssa. He tarvitsivat itselleen vain ne samat varallisuuteen perustuvat oikeudet, joita porvariston miehillä oli.
Jos taas miestenkin äänioikeutta laajennettaisiin, täytyisi saman koskea myös naisia. Osa porvariston naisista olisi tyytynyt myös säätyvaltiopäiviin, kunhan naisetkin voisivat osallistua. Kaikenlaiset varallisuutta tai sivistystä koskevat rajoitukset siinä, kuka saa äänestää, olisivat osalle olleet täysin hyväksyttäviä.
Joka tapauksessa naisliikkeen eri puolet näkivät hyödyn toistensa toiminnassa naisten äänioikeuteen liittyen. Yhteistyö asian tiimoilla nähtiin järkevänä, joten siihen ryhdyttiin. Tämän yhteistyön syntymiseen vaikutti osittain myös kaikkien poliittisten aktiivien siirtyminen ainakin jossain määrin maan alle, jolloin kaikki mahdollinen tuki tarvittiin.
Työläisnaisista tuli pian koko liikkeen johtava voima. Porvarinaiset eivät kenties olleet tottuneet vastaavaan poliittiseen taisteluun ja näissä maanalaisissa kokouksissa he taipuivat työläisnaisten vaatimuksiin paljon helpommin kuin toisin päin. Työläisnaisten johdolla taistelussa alettiin nähdä tuloksia. Pienin askelin ja kovalla työllä naiset alkoivat saada ensimmäisiä myönnytyksiä. Pienet myönnytykset eivät kuitenkaan riittäneet. Päämääränä oli ja pysyi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.
Naisten äänioikeudesta yritettiin äänestää ensimmäisen kerran huhtikuun 14. päivänä 1905 tiedon saavuttua, että valtiopäivät hajotettaisiin. Sosialidemokraattien edustajien oli tarkoitus saada asia käsiteltyä ennen, kun näin tapahtuisi. Sekä puolueen edustajat että ulkopuolelle mieltään osoittamaan kokoontunut kymmenien tuhansien joukko joutuivat kokemaan katkeran pettymyksen, kun enemmistö päätti siirtää asian käsittelyn seuraaville valtiopäiville. Valtiopäivät hajotettiin seuraavana päivänä.
Tämä päätös lykätä äänestystä vain kasvatti sitä voimaa, jolla naiset ajoivat asiaansa. Kokouksia pidettiin lukuisia. Työläisnaiset levittivät tuhansittain lentolehtisiään, ja myös porvarinaiset pitivät satoja esitelmiä aiheesta. Äänioikeustaistelun kiristyessä alkoi tosin kiristyä myös luokkataistelu.
Vuoden 1905 suurlakko ja vallankumouksellinen liikehdintä
Porvarilliset naisjärjestöt saivat entistä enemmän kritiikkiä työläisnaisten perässä laahaavasta linjastaan, ja yhteistyö alkoi jo kesän 1905 aikana rakoilla. Seuraavassa edustajakokouksessa epäilyjä saivat myös järjestön omat miespuoliset työläiset joissain heissä ilmenneistä opportunistisista tendensseistä. Työläisnaiset epäilivät miesten olevan valmiita hylkäämään pyrkimyksen naisten äänioikeudesta kompromississa omansa saamiseksi.
Vuosi 1905 kaikin puolin lisäsi vallankumouksellista liikehdintää. Mielenosoituksia ja kansalaiskokouksia järjestettiin jo ennestään, mutta kun yleislakko puhkesi Venäjällä, levisi se ja sen tuomat mielialat välittömästi myös Suomeen. Työväki ei enää vaatinut laillisia parannuksia oloihinsa. Tarkoituksena olisi hankkiutua eroon koko valtiopäivistä ja valita uusi hallitus, jonka perustavassa kansalliskokouksessa saisivat äänestää kaikki 21 vuotta täyttäneet sukupuolesta riippumatta. Äänestyksessä valittaisiin uudet jäsenet yksikamariseen eduskuntaan.
Naiset olivat hyvin aktiivisia yleislakon aikaisessa toiminnassa. Vuoden 1905 loppuun mennessä naisliiton jäsenmäärä oli miltei kolminkertaistunut. Naiset perustivat lisää osastoja ja naisten omia lukupiirejä. Olisi naisilla joillain paikkakunnilla ollut intoa perustaa myös naisten omia punakaarteja, mutta yritys hylättiin silloin.
Yleislakon aikana toiminta oli jo käytännössä täysin eronnut porvarillisesta liikkeestä. Prosessia hidastaneita ja kompromisseja tehneitä pidettiin nyt täysinä pettureina. Työläisnaisliikkeen kanta oli ehdottoman luokkakantainen.
Suurlakon jälkeen säätyvaltiopäivät viimeisellä kaudellaan alkoivat vihdoin käsitellä äänioikeusasiaa. Päätöksenteko kesti tavattoman pitkään, ja loppuun asti pelättiin, ettei äänioikeutta saataisikaan. Tällaisen lopputuloksen varalle oli uhattu suunnitella jo uutta yleislakkoakin. Tällä kertaa kuitenkin Säätytalon ulkopuolelle kerääntynyt ihmisjoukko puhkesi riemun huutoihin, kun toukokuun 28. päivä 1906 säädyt tiedottivat myönteisestä päätöksestään. Vaatimus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta oli mennyt läpi.
Ensimmäiset naiset eduskunnassa
Äänioikeustaistelun jälkeen alkoi heti kiivas vaalitaistelu. Työläisnaiset suhtautuivat uuteen haasteeseensa hyvin vakavasti. Kaikenlaiset suunnitelmat tehtiin siitä, miten eduskuntaan saataisiin mahdollisimman paljon työläisnaisten edustajia. Naisten agitoinnista tuli taas aiempaa järjestäytyneempää. Tarkoituksena oli saada jokaiseen vaalipiiriin vähintään yksi naisehdokas.
Naisliiton vaaliohjelma oli seuraavanlainen:
1. Yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapauslaki
2. Naisten kunnallinen äänioikeus
3. Kieltolaki
4. Työlainsäädännön parannukset ja naistyötä koskevat vaatimukset
5. Aviovaimoa koskevan poikkeuslainsäädännön poistaminen
6. Palkkaussäännön uusiminen
7. Oppivelvollisuus ja koulu-uudistus
Ensimmäisinä naisina Sosialidemokraattisesta puolueesta valittiin eduskuntaan vuonna 1907 Ida Aalle, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Jenny Kilpiäinen, Maria Laine, Hilja Pärssinen, Maria Raunio, Sandra Reinholdson ja Miina Sillanpää.
Eduskuntaan ensimmäistä kertaa päästyään naiset, niin työläiset kuin porvaritkin, alkoivat ajaa naisten oikeudellista asemaa. Yhteistyötä ei enää kärjistyneitten poliittisien erojen takia tehty, vaikka samoista kysymyksistä olisi ajoittain puhuttukin. Porvarilliset naiset jatkoivat luokkaetunsa ajamista. Naisten omistusoikeudet kiinnostivat heitä kovasti. Sosialistinaiset keskittyivät työväenluokkaa vaivaaviin yleisiin asioihin, kuten aviottomien lasten ja yksinhuoltajaäitien turvattomuuteen. Tästä hyvästä he saivat porvaristolta mm. syytteitä siveettömyyden suojelemisesta.
Suomessa oli tuohon aikaan vielä voimassa hyvin vanhoillinen avioliittolainsäädäntö. Sen muuttamisen sosialistinaiset ottivat yhdeksi tehtäväkseen. Naisille oli saatava paremmat oikeudet avioliiton sisällä ja sen purkautuessa, ja heidät oli vapautettava miesten holhouksesta. Työväenliikkeelle tärkeä vaatimus liittyen myös raittiusasiaan oli saada naiselle oikeudet perheen omaisuuteen. Tämä estäisi alkoholisoituneita aviomiehiä tuhlaamasta kaikkia omia ja vaimonsa varoja kapakoissa.
Työläisnaisten liitto edistyksen asialla
Tampereella 1906 pidetyssä edustajakokouksessa vaatimuksiksi päätettiin seuraavat uudistukset:
1. Naittajaoikeus on poistettava ja sallittakoon jokaisen omasta tahdosta mennä avioliittoon.
2. Miehen edusmiehisyys on poistettava ja olkoon nainen itse oikeutettu valvomaan etujansa
ja vastaamaan teoistansa. Aviopuolisoilla olkoon sama oikeus pesään. Avioehdot hyväksyttäköön molemmin puolin.
3. Avioero on jätettävä aviopuolisoiden yksityisasiaksi ja on ero sallittava heti kun siitä jomman kumman puolelta on vaatimus tehty ja kahden todistajan kautta toteen näytetty, vaikka ei oikeus olekaan asiaa käsitellyt tai lopullisesti ratkaissut.
- Avioeron tapahtuessa jaettakoon pesässä löytyvä omaisuus kunkin perheenjäsenen kesken. Tekemistään veloista vastatkoon kumpikin puoliso itse, jollei velka ole pesän hyväksi käytetty.
- Äidillä olkoon lähin oikeus lapsiin, jos häntä ei voida todistaa sopimattomaksi, ja olkoon se, jolle lapset on määrätty hoidettaviksi, oikeutettu saamaan kohtuullisen osan toisen palkasta lasten elatuskustannuksiin.
- Siinä tapauksessa ettei kumpaistakaan aviopuolisoista katsota kelvolliseksi hoitamaan lapsia, on valtion tai kunnan velvollisuus hoitaa ne tarkoitustaan vastaavissa laitoksissa.
Ensimmäisillä valtiopäivillä jätettiin yhteensä 27 esitystä ja anomusta koskien naisten sosiaalista asemaa. Näistä aloitteista läpi asti meni vain yksi; naimaikä korotettiin 15 vuodesta 17 vuoteen. Muita aloitteita ei silloin käsitelty johtuen eduskunnan nopeasta hajottamisesta.
Joitain sosialistinaisten aloitteita alkoi mennä läpi ja holhouslakeja tippua vuoden 1908 jälkeen niin, että vuonna 1919 säädettiin laki, joka antoi naisten harjoittaa itsenäisesti elinkeinotoimintaa ja vuonna 1925 tuli uusi laki naisten kelpoisuudesta virkoihin. Kuitenkin vasta vuonna 1929 hyväksyisi eduskunta avioliittolain, joka vapauttaisi naisen aviomiehen holhouksesta.
Sanni Riihiaho