Työläisnaiset luokkasodassa
Vuoteen 1918 mennessä Sosialidemokraattisen naisliiton toiminta oli vähentynyt merkittävästi tsarististen sortotoimien takia. Sekä liiton jäsenet että äänestäjät olivat väsyneitä jatkuviin vaalikamppailuihin, joita oli aina kun eduskunta oli taas päätetty hajottaa.
Vaikka työläisnaisten edustajia pääsikin eduskuntaan, eivät mitkään näiden vaatimukset näyttäneet menevän läpi. Myös ensimmäisen maailmansodan aiheuttama köyhyys ja kurjuus olivat alkaneet riepotella työväenluokkaa ja lannistivat toimintaa.
Naisilla oli vallankumouksen alla hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Luokkataistelu oli kiristynyt ja viha porvaristoa kohtaan oli kasvanut myös naisten keskuudessa. Olihan osa heistä halunnut jo vuosia sitten perustaa naisten punakaartejakin. Silti moni nainen epäröi lähteä aseelliseen luokkasotaan suoranaisesti mukaan, ja he mieluummin hoitivat asioita taka-alalla.
Naisliiton toiminta oli kankeahkoa vallankumoukselliselle tilanteelle. Tästä johtuen tammikuun 28. päivänä perustettuun Suomen vallankumoushallitukseen ei päätynytkään yhtäkään työläisnaisten edustajaa. Kuitenkin työväen pääneuvostoon, jonka tarkoitus oli esittää hallitukselle aloitteita ja työväen mielipiteitä sekä vahtia vallankumoushallituksen toimintaa, valittiin useita työläisnaisliikkeen edustajia.
Punainen hallinto päätti tasa-arvolaista
Punainen hallinto tunnusti saman tien täyden sukupuolten välisen tasa-arvon. Suomen kansanvaltuuskunta hyväksyi 9. helmikuuta lain, joka teki miehistä ja naisista samanarvoisia pyrkimyksissä kunnan tai valtion virkoihin. Laki sisälsi vain kaksi kohtaa:
1. Kumoamalla säännöt, joilla rajoitetaan naisen oikeutta päästä valtion ja kunnan virkoihin ja toimiin, säädetään täten, että nainen, myöskin naimisissa oleva, on näihin virkoihin ja toimiin yhtä kelpoinen kuin mieskin.
2. Tämä laki astuu voimaan heti.
Naisten osallistuminen punakaartien toimintaan oli aluksi sairaanhoitajien ja keittäjien työtä sekä vaatteiden korjaamista rintamalla. Sodan jatkuessa kuitenkin aina useampi nainen lähti mukaan myös aseelliseen taisteluun. Punaisten keskuudessa naisten läsnäolo taistelussa kohotti moraalia ja kasvatti uskoa voittoon.
Naisten tuoman suuren käytännöllisen avun lisäksi miesten ja naisten taistelu vallankumouksessa rinta rinnan oli muistutus siitä tasa-arvosta, jonka puolesta taisteltiin. Naiset osoittivat erityistä rohkeutta mm. Turun, Tampereen, Helsingin ja Hämeenlinnan taisteluissa.
Naisten päättäväisyydestä, rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta kertoo seuraava katkelma Teoksesta Punakaarti rintamalla: luokkasodan muistoja. Tekstin on kirjoittanut nimimerkki A–a A.
”[Piispalan taistelussa] Sekasortoa oli joukoissamme. Miehistä pelkurimmat tahtoivat antautumaan. Toiset uljaammat ja naissoturimme vaativat viimeiseen mieheen puolustamista. Kun miehet eivät enää uskaltaneet vastustaa vihollisen voimakkaita hyökkäyksiä, oli naiskomppania aina valmis lähtemään. Laulaen marssivat he kohti vihollisen tulta. Viimeiseen asti pysyikin Piispalan esikaupunki meillä ja viimeiseen saakka oli Piispalan naiskomppania päättänyt kaupunkiaan puolustaa. Kun joukot perääntyivät vihollisen ketjun katkaisten, kuului vielä kauan pauketta sieltä, missä tiesimme naissoturien vartioina olleen. He jäivät paikoilleen, kunnes raa’at vihollisjoukot heidät vangitsivat ja julmalla tavallaan surmasivat.”
Saksalaiset hyökkääjät kohtasivat naisilta kovaa vastarintaa. Esim. Borgströmin tupakkatehtaaseen oli linnoittautunut 175 työläisnaista, jotka taistelivat saksalaisia ja lahtareita vastaan 6 tuntia. Ilmeisesti lähes jokainen näistä naisista kaatui taistelussa.
Saksalaisten joukkojen komentaja von der Goltz kertoo Tuuloksen ja Lammin välisistä taisteluista seuraavaa: ”Yhä uudelleen yrittivät epätoivoiset punaiset ulvoen kuin tiikerit murtautua etelään, yötä päivää. – Naisia housut jalassa etumaisissa riveissä. – Asema oli äärimmäisen vakava. Näin tuimaisti lienevät tuskin ranskalaisetkaan hyökänneet kuin nämä raakalaisuuden uuden evankeliumin kiihkomieliset kannattajat”.
Raakalaisuuden evankeliumilla von der Goltz tietysti tarkoittaa sosialismia ja naisten tasa-arvoa. Jokainen voi mielessään arvioida ketkä tuossa tilanteessa todella olivat raakalaisia – omaa maataan puolustavat työläisnaiset, jotka pelottomasti taistelivat kuolemaan saakka, vai saksalaiset maahanhyökkääjät!
Turun naiskaarti osoitti miehille esimerkkiä rohkeudellaan tehdessään vastahyökkäyksen saksalaisia kohtaan, josta kostoksi saksalaiset sitten joukkoteloittivat Hennalassa 150 naista. Kummat olivatkaan raakalaisia?
Valkoinen terrori
Valkoiset taas suhtautuivat punakaartilaisiin naisiin äärimmäisellä vihalla, ja pyrkivät tekemään näistä varoittavia esimerkkejä. Valkoisten mielestä punaisten ajama tasa-arvo oli raakalaismaista ja sairasta, ja punaiset naiset tulisi kaikki hävittää “ennen kuin ne ehtivät lisääntyä ja tehdä lisää punikkeja”. Tässä tarkoituksessa he punakaartilaisten naisten lisäksi tappoivat sodan aikana satoja siviilinaisia, joiden voitiin jollain verukkeella väittää olevan punaisia.
Luokkasodan päätyttyä valkoisten voittoon kohdistuivat kostotoimet ensimmäisenä naisiin. Naisiin kohdistettiin kaikkia mahdollisia terrorisointikeinoja. Vangittuja naisia ammuttiin satunnaisesti. Välillä ammuttiin kaikki ne, joilla oli housut, toisinaan taas kaikki, joilla oli otsatukka.
Vankileirien vartijoilla oli tapana myös ottaa vangittuja naisia iltaisin mukaansa uskotellen, että nämä tapetaan yön aikana. Terrorin tarkoituksena oli kylvää pelkoa ja epävarmuutta työläisten keskuuteen. Kuolemanpelolla he ajattelivat pystyvänsä lannistamaan vallankumouksellisen mielialan.
Kaikkiaan vangittuja on arvioitu olleen 90 000, eli noin 5 % väestöstä. Vielä kolmen kuukauden jälkeen Helsingin ja Tampereen valtauksista vangittuna oli 72 589 henkilöä, joista 4575 oli naisia. Leireillä teloitettuja oli 18 788, joiden joukossa oli satoja naisia. Vielä tämän jälkeen valtiorikosoikeuksissa langetettiin n. 500 kuolemantuomiota, ja niistä täytäntöön pantiin 150. “Puhdistuksen” tuli olla perinpohjaista.
Sanni Riihiaho
Työkansan Sanomat 3/2023